Hyvä Lukijani,

olen ajautunut rajanpintaan taistelemaan sekä keliolosuhteita että teknologiaa vastaan. Mikäs siinä, kokemusta on molemmista.

Päivän ohjelma kulkee sitä rataa, että hypähdän uunia kohtentamaan, hypähdän takaisin pähkäämään terveydenhuoltoyksikön tietokoneen yhteysongelmaa, siitä uunille, siitä takaisin pirtinpöydän ääreen konetta takomaan ja niin edespäin ja poispäin.

Aloitan uunista.

###

Tässä autiotupamökissä on alkuperäisen omistajan pystyttämä kamiina. Toimii hyvin, mutta kamiinan lämpöhän on tunnetusti lyhytaikaista, vaikka tiilimuurin vieruskaverina onkin. Matalapainekelillä pyrkii pukkaamaan savua sisään, jollei pidä varaansa, mutta ystäviä ollaan.

Teknisesti oli mahdollista rakentaa sille toveri, joten hommattiin kiviuuni kaveriksi pakkaskeleihin. Aluksi se protestoi tupruttamalla savut sisälle. Mutta niinhän elämässä on, että takkuisinkin kaveri taipuu yhteistyöhön, kun lähestyy oikealla tavalla. Aloittaa pienillä syttypuilla, pikkuklapeilla, tuohenpaloilla ja kiehisillä, jututtaa ja pitää hyvällä tuulella, niin katso: kyllä se siitä suopuu ja lämpenee!

Nyt on ulkona piru irti mitä keliolosuhteisiin tulee ja edellämainitut vehkeet mitä suurimmassa määrin tarpeelliset. Venäjän puolelta pyyhkii hiuksia nostattava syysmyrsky. Taivuttaa korkeiden petäjien rungot luokille niin, että hirvittää.

Talonmies huitoi varoiksi ison läjän pilkkeitä ennen kuin koira takaikkunasta toljottaen häipyi mäen taa. Jäin vielä joksikin päiväksi lusimaan torpalle. Näennäisestä sosiaalisuudestani huolimatta viihdyn (tämä vain meidän kesken) mainiosti itsekseni, ellei Talonmiehen rauhoittavaa ja yltiöpäisyyttäni hillitsevää läsnäoloa lasketa.

Mutten sentään toimettomana ole, vaikka raivoavasta myrskystä ei ulkoilukeliksi olekaan. Onhan mukanani terveydenhuollon toimipisteen tietokone. Ryhdyin siis reippahasti tutkimaan työlistalle laitettua asiaa, mutta…

...Ensin oli tehtävä tietotekninen monivalintatehtävä, koska työkone ei löytänyt verkkoyhteyttä. Ja alkuunsa sanottakoon: tietosuojaus on etäkoneissa korkealla tasolla. Kaikkinensa niin monella kiemuralla, ettei labyrinttiä meinaa selvittää itsekään. Tarvitsen kolme erillistä taikasanaa, yhden numeerosarjan, yhden tietyn puhelimen, ammattikortin ja tiedon siitä, mitä kuvakkeita tulee ja mitä ei tule hyväksyä. Sitten vielä kirjaus, ennen kuin ollaan maalissa… eikä olla sittenkään, ellei tiedä, mille lähtöportille tulee hakeutua, kuvaannollisesti ilmaisten.

Sairaala, jota etänä palvelen, on onnistunut siinä, missä useimmat eivät eli tietotekniseen osastoon panostamisesta. Paperiaikakauden päätyttyä 90-luvun lopulla on vastaan tullut ainakin yksitoista it-osastoa. Vain kaksi yltää kiitettävään arvosanaan. Niissä on ymmärretty, että firman varsinaista ydintehtävää hoitavan porukan avustaminen on kaiken potilastyön kannalta avainasemassa. Kaikkein surkeimpia tahoja ovat olleet yksityislääkärifirmat, joissa (3) ainakin minun kohdallani tuki on ollut olematon. Mihinkään niistä en enää menisi, jos kohta privaatti ei muutenkaan ole mun juttuni kuin potilaan roolissa, sillä julkinen terveydenhuolto näyttää kamppailevan kuolinkouristuksissaan ainakin asuinpaikkakunnallamme.

###

No, homma saatiin pelittämään kahden tukihenkilön yhteistyön tuloksena kyettyäni puhelimitse selittämään tarvitsemansa tiedot. Etäyhteydellä koneeseen kurkkaaminenhan ei onnistunut ilman verkkoyhteyttä. Vika löytyi lopulta puhelimen wi-fi verkon salasanasta. Hip hei ja hieno juttu! Sain työni tehdyksi ja potilas saisi ensisijaisesti kiittää hommansa osaavia it-henkilöitä!

Näihin puheisiin lopettelen laittamalla kuvan eiliseltä retkeltä. Huomaatko rungon alaosasta, miten heppoisissa kantimissa tuoki pölökky sinnittelee. Liekö enää pystyssäkään.

Kiitos ja kumarrus Lukijalleni,

t. Klara S

Hyvä Lukijani,

elämässä joskus on niinkin, että joku asia roikkuu prosessina mielen laidassa vuosia, jopa vuosikymmeniä, kunnes yhtäkkiä tempautuu toimintalinjastolle.

Tällainen asia on ollut Jonkeri ja hiiden asuinsija. Alueelle oli kytkös jo yli neljäkymmentä vuotta sitten. Oltiin köyhiä, perheenlisäystä odottavia opiskelijoita. Suurena onnenpotkuna sai luonnontieteiden kandidaatti (nykyisin tämän firman Talonmies) kesätyöpaikan. Sen tiimoilta oli hommia Jonkerinkin suunnilla. Kuhmo tuntui eksoottiselta erämaapaikkakunnalta ja semmoinenhan se edelleenkin on, enemmän tahi vähemmän.

Noiden seutujen kohdalla on kartassani kuvaannollisesti katseen poraama reikä, niin tarkkaan olen sitä tutkinut vuoskaudet. Miten ei ole tie sinne kulkenut aiemmin! Vaan nyt oli aika! Syttöä tuli myös Heikin artikkelista https://valokuvialuonnosta.wordpress.com/2026/09/17/jonkerinsalon-hiidenportti/. Jotta onhan tuonne nyt lopulta päästävä!

Huristin Kangasvaaraan, polun toiseen päähän siis ja hyppäsin reitille. Oli komea aurinkoinen päivä, jota oli hyvän toin saanut odotella. Ensimmäiseksi tuli vastaan upeankirjava syyslehtien päällystämä lehtimatto. Sitäpä oli vierailijan hieno kulkea kohti Jongunjoen ylittävän uittopadon kohinaa. Ja nyt kun karttaa uudelleen tutkin, niin Jongunjoen alajuoksullahan on toinenkin hiidenportti! Siellä luulin käyneeni 😀

Yhtä kaikki, ohjelmassa oli vedenkaatoa saappaasta ja siitä polkua pitkin eteenpäin. Metsä tuollakin alueella on niin mykistävä, että joka kohtaan piti pysähdellä ihmettelemään, aistimaan ja kuuntelemaan täydellistä hiljaisuutta. Näillä poluilla ei huuto raikaa, eikä laavulla tarvita poliisia tai metsähallituksen luontovalvojia irrottamaan raivostuneita ihmiseläimiä toisistaan. Kunpa valtiolla olisi vielä sen verran rahaa, että näitäkin paikkoja pidettäisi joltisessakin kuosissa! Harmittaa toisinaan, kun ylläpitorahat kohdentuvat ruuhka-Suomen polkujen ylläpitoon – aivan kuin suomalaisia ei muualla asuisi. No, ei ole Lukijani vika, eikä omakaan.

Rotkonreunusten ränniä tepastellessa oli pysähdyttävä katsomaan ja miettimään samaa, jota tunturin huipulla, merellä meloessa, suurella järvenselällä on tullut mietityksi. Tulin, näin ja voitin – vai?

Mahtava elämyspaikka vetää ihmistä puoleensa magneetin lailla olipa se missäpäin vain. Kuvia Kolin huipulta on somemaailma pullollaan ja Kolin kuvassa kökötän minäkin pikkutyttönä äitini vieressä kuusikymmenluvulla. Miksi minut sinne raijasivat? Vastaajia ei enää ole.

Nyt eukontöllerönä seisoin tässä maisemassa havahtumassa tosiasiaan, että yksi ihmiselämä on ajallisesti noin 172 miljoonasosaa arvioidun maailmanhistorian kestosta. Siis jos elää kasikymppiseksi, laski tekoäly. Hakeutuuko homo sapiens kokemaan mitättömyyttään aina jonkin suuren asian äärelle? Rynnistetään Saanan tai Haltin päälle (ja kuva somejakoon: kliks), kavutaan Norjan vuorille (kuva: kliks), rahnustetaan napajäätiköille (kuva: kliks), sukelletaan ja hukutaan luolastoihin (ei kuvia: klonks), hiissaudutaan hapenpuutteessa roikkumaan ja tippumaan kasitonnisilta (kuvat ottaa toimittaja kliks)? – No, syrjähdin. Tässähän oli vain Kuhmon Hiidenportti.

…mutta mitähän tumman veden alta rotkon pohjalta mahtaa löytyä puunraatojen seasta? Käärmepäisten, suomupintaisten hiisiasukkien vartioima aarre! Kuulemma näytetty unessa ja tapaus painettu kirjaankin, siis varma tieto! Kirja on hyllyssäni: Maaginen aarrekartta. Satumaarit Myllyniemi. Salakirjat. 2016. Suosittelen! 😀

Laittelin rotkon lähistöllä suonlaidalla sapuskaa keittimellä ja taistelin mäkäräpaljouden keskellä. Vaan niin oli upea näkymä suolle, että siivekkäät pörisijät olivat kuin hyttysen ininää komean maiseman rinnalla. Piipahdin siitä sitten vielä rotkon toisessa päässä olevalla laavulla, jonne vie silta. Sillalta saareen vievät lankut olivat tosiaan sellaiset, että piti hetki miettiä tohtiiko siitä kulkea. Laavu itsessään oli hyvässä kuosissa ja liiteri täynnä puuta. Kun olin jo kahvitkin hörppinyt suonlaidalla, jäi laavukäynti piipahdukseksi. Olisihan tuo kyllä yösijana hieno paikka!

Usva alkoi nousta suolle ja viileä hallaveikkonen häivähteli runkojen takana puhaltelemassa. Totta vieköön havahduin realiteetteihin: kesä on ohi ja valoisan tunnit vähenemässä. Otsalamppu oli ja varavalokin, joten en pitänyt kiirettä. Koska mitään kiirettähän ei mihinkään edes ollut – nykyihmiselle outo asiaintila.

Rytysin polulta suolammen rantaan usvan nousua ja laskevan auringon kajoa ihailemaan.

Loppuviimetteeksi kävi niin, että kuun valo otti pääroolin näyttämöllä – hienoa! Hiippailin polkua kaikessa rauhassa eteenpäin, ylittelin sillat ja nautin olostani. Ilmakin oli viileän raikas ja pörheltäjät vaipuneet koloihinsa.

Tälläinen oli päivä Jonkerinsalossa. Kehoitan käymään! Senkin takia, että viittaan alueen jatkosuunnitelmiin, joita olen seuraillut jonkun vuoden. Jos suunnitelma joskus toteutuisi, lisääntyisi liikennöinti noilla nurkilla. En toki usko, että ihan kohtsiltään tapahtuu. Laitan tähän kuitenkin asiaan liittyvän linkin. Lyhyesti sanottuna Tornator-niminen metsänomaistajayhtiö suunnittelee alueelle muutoksia Jonkerin järven rantamaisemiin. Jos kiinnostaa, katso linkki alapuolelta. Enpä sano mitä aattelen tuosta.

Näihin puheisiin iloa päivään,

Klara S …joka aikoo viikonloppuna nousta hevosen selkään. Jos blogi vaikenee, tiedät mitä tapahtui. ;D Raakaa huumoria.

Linkki Jonkerin suunnitelmiin: https://www.kuhmo.fi/wp-content/uploads/OAS-Jonkerin-RAK-ehdotus.pdf

Hyvä Lukijani,

terveisiä Suomesta 😀 Borta bra, hemma bäst. Svedut halaili sina vänner från Finland kotimatkalle ja ilmanpilauskone kiidätti pääkaupunkiin, jossa nopea hyppy seuraavaan härveliin. Siellä matkustajat toivotti tervetulleeksi naispuolinen lentokapteeni, ai että! Tälläinen rapistuva sufragetti aina riemuitsee läpimurroista!

Rooman kentällä oli läpäistävänä hitonmoinen hässäkkä ja kaaos ennen kuin sai matkatavaroihinsa lipukkeet. Vaan missä hiivatissa oli XL-luokan tavaroiden bag drop mailapussia varten. Sanalla sanoen: en pidä lentokentistä pätkän vertaa, eikä siellä tulisi oleskella ylipäätään kenenkään. Aivoille, neurologialle, psyykelle ja sydänhermoille epäterveellinen huusholli, ellei ole sattunut syntymään Bombayhin. Lisäbonuksena saan usein näistä paikoista hengitystietulehduksen. No, hyväosaisen länsimaalaisen ongelmiahan nämä. Pysyisi kotonaan.

###

Lentokoneessa katse nauliintui upeaan naiseen: kuin klooni monikymmenvuotisesta ystävästäni parhaina päivinään. Juuri tähän ystävään oli reissuun lähtiessä sattumalta törmättykin lentokentän ihmispaljoudessa.

Klooninainen kuuluu ihmisrodun alaluokkaan nimeltä ”una donna mozzafiato”, henkeäsalpaavan upea donna. Itsevarma italialainen rotunainen, ylväs katse. Niitä ihmisiä, jotka panostavat ulkomuotoonsa sata prosenttia, kiireestä kantapäähän. Ja mikä aura onkaan ympärillään! Pois alta risut ja männynkävyt. Minäkö kadehtisin (vino hymy), pyh! Kyllä tämmöinen juureva suomalaismaatiainenkin on salonkikelpoinen. Lukija lienee juurevana suomalaismaatiaisena samaa mieltä. Ja mikäli genomi on muualta, niin äkkiä täällä juurettuu ja maatiaistuu.

Seurasin Klooninaista penkkirivien päästä, maatiaisten tapa. Pöyhi rakennekynsillä komeaa hiuspehkoaan rannekoru heilahdellen, tutkaili vessajonoa, siirtyi selaamaan papereitaan (varmaan joku väitöskirjanretale teon alla). Kääntyili vierustoverin puoleen huitoen innokkaasti käsillään, palasi papereihinsa. Nousi sitten kohti toalettia (il bagno). Vartalonmyötäinen yläosa ei piilotellut tiukkaa vatsalautaa, eikä ohuenlihaksikasta käsivartta, caprihousut viimeistelivät yleisvaikutelman. Mutta onko mozzafiato-ihmisillä rakko ja suolisto tyhjennettäväksi lentokoneen vessassa? Epäilen. Sanalla sanoen: tyyppi oli viimeisen päälle. Eikä jää tähän. Meinaan, oli myös erinomaisen tietoinen olemuksestaan. Italialaista itsevarmuutta housupuvun täydeltä, sanoisin.

###

Koneen penkissä aikaa tappaessa siirtyi ajatus ystävään. En hämmästynyt etukumaraa köpöttelevää kävelytyyliään, yksi hauraus-raihnausoireyhtymän merkeistä. Ihmisvilinän keskellä hihkuimme häntä nimeltä. Pysähtyi, kääntyi hitaasti katsomaan ja lähestyi hämmentyneenä. Sanoi hapulevin katsein ”Hei?” ja jäi epävarmasti hymyillen odottamaan. Mietin, eikö tunnista meitä epätyypillisessä ympäristössä? Talonmies pelasti tilanteen: ”Minne matka?” Hymyili, mietti ja vastasi: ”Tuota…”. Mietti tovin ja nimesi kaksi kaupunkia tuhannen kilometrin päässä toisistaan. Jäi epäselväksi kumpiko oli kyseessä vai oliko kumpikaan. Nauroi, halasi ja lähti. Kohta tuli puoliso jutulle ja kertoi määränpään. Toinen kaupungeista oli osunut oikeaan.

###

Olen maininnut ystävästäni aiemmin. Tilanne surettaa minua ja sielua riipii, kun tavataan. Mutta hän on jälleennäkemisestä aina iloinen, tunsipa heti tai ei! Ja vaikka nykyisyyden detaljit jo hieman sumuuntuvat, niin vanhat reissumme ja toilailumme muistaa. Nauraa niille käheää nauruaan! Ihanaa. Monenlaista sählinkiä saatiin aikaan, kun vietettiin aikaa eräässä suositussa tunturikeskuksessa jossain Hammastunturin itäpuolella 😉

###

No voi Muistojen Bulevardi sentään, loksahdin menneisiin, mutta käännän äkkiä ajan rattaan takaisin tähän päivään ja nousuviikon suunnitelmiin. Vaatehuoneen lattialle on jälleen purkautunut monenmoista nyssäkkää, koska suuntaan ylihuomenna kohti metsikköjä. Mutta ensin käyn mökillä kiskomassa kajakin pois laiturilta lojottamasta. Lienee vielä paikallaan, toivon. Kukapa sen olisi vienyt.

Toivotan Lukijalleni oikein hyvää, rauhaisaa ja kaunista tulevaa viikkoa! Nyt ainakin näkyy upea Kuu, la luna, ja hienoja kelejähän on luvassa.

Yst.terv. Klara S, joka ei osaa italiaa, mutta apuneuvoja löytyy

Hyvä Lukijani,

istun, onnekseni, jo viilenevässä illassa todella todella helvetillisen kuuman pelipäivän jälkeen. Lähigrillistä kantautuu savuntuoksu, baarin musa jytkyttää vasempaan korvaan. Oikeasta silmäkulmasta näen, että tämän viikon pelikaverini Malin tutkii kännykkänsä savuke toisessa kädessään. Polttaa liikaa, yskii limaisesti, oikein hauska nainen länsinaapurista.

Kolutaan pelikenttiä täällä Italiassa svedujen porukassa. Språkkurs. Opin kielen lapsena. Kieli, josta en raski luopua. Joutuisin luopumaan nuoruuteni parhaasta ystävästä, Ruotsiin aikapäiviä sitten muuttaneesta suomenruotsalaisesta, joka ei koskaan oppinut puhumaan suomea.

Italiassa olen elämäni aikana käynyt useasti. Ensin interrailaajana, sitten perheen kanssa ja työn puolesta koulutusmatkoilla. Tietty aiempien reissujen piirtämä mielikuva maasta säilyy. Nokkavaa kansaa, toki syystäkin kaikkine historian ja kulttuurin omaisuuksineen ruoka mukaanlukien. Mutta tunnelma tihkuu ylpeyttä, jos kohta palvelun ammattilaiset hallitsevat sulavan ystävällisyyden, tottakai. Lämpiävät herkästi keskusteluun.

Silti: ei mielimaani. On maita, joissa tunnelma on pehmeämpää. En ole ajatuksineni yksin. Porukan johtaja on asunut täällä pitkään kuten useissa Euroopan maissa. Käsityksensä on, että italialaiset kyllä tietävät positionsa maailmankartalla.

###

”Sama ihminen hiljaisella polulla ja hoidetulla golfkentällä?” Ristiriita? Kyllä, jos maailman pitää olla järjestyksessä ja asetelmien mallissaan. Muotissa, ruodussa, aitauksessa, rivissä, pituusjärjestyksessä, hyllyssä aakkostettuna. Out of the box-toiminta ehkä ravistelee (joidenkin?) rakenteita? Ehkä vain kuvittelen, mutta joskus saan outoja kysymyksiä – molemmista harrastusryhmistä.

Retkeilijään liitetään tietynlainen elämäntapa, tavarat, luonnon ihailevan naivi huokailu etenkin urbaaniväestön joukoissa. Joko olet tai et ole jotakin, vai? Mutta ihmiselämähän ei ole johdonmukainen kokonaisuus, ei ainakaan useimmilla meistä.

Yllättävää kyllä kolopalloilulla ja retkeilyllä on tiettyjä yhtäläisyyksiä. Molemmissa liikutaan ulkona vaihtelevassa säässä tuntitolkulla yhtä soittoa. Mailapussi (bägi) on mulla selässä. Metsässä se vaihtuu reppuun tai rinkkaan. Jalassa on polkujuoksukengät olinpa metsässä tai kentällä. Kumpikin laji edellyttää fyysistä ja psyykkistä kestävyyttä. On keskityttävä, on siedettävä huonojen ratkaisujen seuraukset. Molemmissa lajeissa mieli joutuu ajoittain koetukselle, kärsivällisyys tiukille, oma osaaminen saa kolhaisuja.

Mutta nämä harrastukset ovat myös toistensa kääntöpuolia. Metsässä saa olla yksin, rauhassa (niin halutessaan). Kentällä liikutaan lähes aina ryhmässä, jonka jäsenet joku muu on valinnut sattumanvaraisesti. Joskus on porukassa ihmisiä, joiden seuraan ei omatoimisesti viideksi tunniksi hakeutuisi. Se kasvattaa ja hioo sietokykyä, sillä toisinaan joutuu sietämään hankaliakin tyyppejä, tavalla tai toisella. Tai sanoisinko lempeämmin: vain toisenlaisella virityksellä varustettuja.

###

Asiasta toiseen, tässä se vasta peliryhmä onkin. Kolme suloista rämemajavan (nutria) poikasta toisiinsa turvaten. Ja totta: vieraslaji, haittalaji. Suloisen näköinen kuitenkin! Elävä olento kuitenkin!

###

”Capito!” huutaa nainen kännykkään ja kulkee kadunpätkää edestakaisin. Joku neito toi eteeni palavan kynttilän keraamisessa astiassa. Tätä ei koskaan Suomessa näkisi. Pelkkä ajatuskin ampuisi paloturvallisuusviranomaisen sukkana paikalle.

Mitä kieleen ja tyyliin tulee, sain eilen pienen näpäytyksen. Tilasin ravintolassa laskun ”la quenta”. Nuori miestarjoilija pukutakissa katsoi pitkään ja toisti ”la quenta”. Vastasin yes. Hän lähti, kulki pari askelta, kääntyi takaisin kohti minua ja sanoi ”in Spain yes”. No, lasku tuli. Usutin talonmiestä, että palataan toisena iltana samaan paikkaan ja sanon ”A conta, por favor”. Lukijani toki tietää, mutta sanonpa silti, että se on lasku, portugaliksi.

Ilta on pimentynyt Sudanin yöksi. Joku äiti-ihminen mukeltaa puhelimen kuvanäytölle lapsensa visertäessä toisessa päässä. Mia vita, mi amore, amore mio. Zau amore. Mama ti amo! (Pussailun ääntä, tsup tsup tsup) Mamma palaa ystävättärien luokse baarin pöytään.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin! KS

Hyvä Lukijani,

jäitä poltellessa eli uusia retkiä kaavaillessa perkaan kirjahyllyä ja työelämästä jäänyttä ”luen sitten joskus”-materiaalia. Meinasin ensin referoida kaikkia propuskoja tähän, mutta alkoi itseäkin uuvuttaa. Lukijani olisi torkahtanut parissa sekunnissa.

Referoitakoon kuitenkin jotakin ja lyhyesti. Näpeissäni ja poisheittoa vailla on kurssimateriaali vaikean potilaan kohtaamisen kurssilta. Osallistuin siihen noin vuonna 200 e.Kr. Nappaan monisivuisesta materiaalista yhden viisauden:

”Reilua olisi, jos voisimme toista ihmistä rajatessamme kuitenkin säilyttää hyväntahtoisen asenteen siihen hyvään, jota toisessa osapuolessa on.”

Tämä koski vaikeiden, vaativien ja röyhkeiden potilaiden kohtaamistilanteita. Mutta sopii hyvin mihin tahansa tilanteeseen, jossa joutuu tekemisiin tälläisten ihmisten kanssa. – Ja nyt nakkaan prujun roskiin.

Lähipäivinä aion rajautua metsiin lepuuttamaan sieluani. Kuten Lukijani ehkä muistaa, oli kiikarissa Pohjois-Norja. Päätin korvata Norjan reissun lähtemällä tuttuun Lapin kohteeseen, jonka lähellä ei ole ainuttakaan matkailuyritystä. Varasin tukikohdakseni jonkun yksityisen mökin hevonjeerasta ja maksoin sen.

Ryhdyin jonkun päivän perästä tutkailemaan tarkemmin ajolinjoja tuolle mökille ja ylipäätään sen tarkempaa sijaintia. Samalla tuli vilkaistua esittelytietoja ja asiakkaiden kommentteja. Esittelytiedoissa ei selkeästi läpikäyty alueen yksityiskohtia esim. kuvan muodossa. Asiakastiedoista sen sijaan ilmeni, että mökille pääsyssä oli ollut vaikeuksia. Auton rikkoutumisen riskistä kertoi parikin asiakasta. Hybridiauto on alla ja jos akut ottaa osumaa, ei ihan muutama tuhatlappunen riitäkään. Pohjois-Karjalan reissulla puhkoin siitä toisen eturenkaan ja, uskokoon kuka haluaa, myös toisen takarenkaan ajellessani ”hieman” takkuisempaa reittiä Tetrijärvelle. Eturenkaassa oli naula, takarenkaassa joku piikki. Kun olen aiemminkin joutunut useammanlaiseen haveriin autojeni kanssa ja monenlaiseen soppaan ajautunut jopa ilman omaa syytäni (kumma kyllä), niin ei huvita joutua enää yhteenkään haveriin. Yksi kunnon kolarikin on sattunut. Syynä oli vastaantulijan käsistä lähtenyt auto jäisellä tiellä.

No, yön yli mietittyäni päätin perua varauksen. Toivottelin mökinomistajalle hyvää syksyä ja sillä sipuli. Sitten tarkastelin peruutusehtoja. Havaitsin, ettei maksusta palaudu pennin latia. Tyhmyydestä ja sakotuksesta on yksi viisas sanonta.

Take home message: lue hyvä ihminen airbeeänbeen varausehdot mikroskoopin kanssa! Ne eivät missään nimessä ole asiakasystävälliset. Ja sanon tämän myös itselleni.

Nyt aion suunnata kohteeseen, jossa on porukkaa, mutta loikin omille teilleni pois valtaväyliltä. Majoitus? Tuumin, viettäisinkö NukuYöUlkonaJaKastuPaleleJaKiroile- session. Mutta kohteessa, jonne suuntaan on koko kesän sateiden jäljiltä niin hemmetin märkää, että pitkokset kelluu ja polkusillat irtoilee. Sellaiseen maastoon en lähde makuuksille. Riippumatto tai varaustupa on ainut valinta tämänikäiselle. Jää nähtäväksi mihin päädyn. Jos vettä tulee taas joka rännistä, niin sisätiloissa yövyn. Se on harmi, sillä on uusi telttakin.

Joka tapauksessa lähden lähipäivinä, satoi tai paistoi. Täällä pohjoisemmassa Suomessa on koko kesän vain satanut. Onkin porukalla mietitty, miten hitossa vedet voi jossakin maamme osassa olla matalalla! Tännekö ne kaikki on kaadettu, kun joet pursuilee, järvivedet on korkealla ja metsät täynnä yllätyslampareita.

###

###

Toivottavasti Lukijani saa nauttia ainakin muutamasta kesäisestä päivästä. Niitä on kyllä ollut todella huonosti täälläpäin.

Ystävällisin terveisin Klara

Hyvä Lukijani,

terveisiä vaihtelevista sääoloista. Ollaan iloisia, ettei taistella metsäpalojen kanssa. Monelle työläiselle kesä on ollut rankka pettymys: ”Oli kuusi viikkoa lomaa, eikä kyllä koe lomalla olleensakaan”. Etelä-Suomen kelit on ehkä olleet ainakin ajoittain armollisemmat.

Tarkoitus oli tällä viikolla lähteä Pohjois-Norjaan vaeltelemaan ja viettää pari yötä teltassa reittien ulkopuolella, loput tuvissa. Kuvittelin vissiin kesähelteiden makaavan Pohjois-Norjassa? Kävi ilmi, että samaa settiä siellä: kalseaa, märkää ja voimakkaita saderyöppyjä. Polut mutaisina puroina, joet täynnä, ylitykset haastavia. Kahlailisin yksin jäisessä vedessä ja tappelisin rankkasateessa hyytävän tuulen kanssa teltasta. – No, järki voitti. Ehtiihän sitä, jos päiviä ja vointeja suodaan.

###

Kuljen paljon luonnonsuojelualueella rajan pinnassa. Sain vinkin, että tietyssä paikassa voisi olla liito-oravia. Yritin sinne jo keväällä, mutta paikka paikoin oli vielä sen verran lunta, että luovutin. Havaitsin karhun käyneen samalla purolla juomassa, josta otin kahvivedet. Olen siellä tehnyt havaintoja karhujen liikkeistä aiemminkin.

Tällä kertaa päätin mennä sinne toista kautta ja suuntasin jonkun vuoden takaa tutulle metsätielle. Siellä on hienoja suoalueita ja ilmakuvista näytti, että ehkä pitkospuitakin. Ajelin metsätietä pitkin, mutta häh: tielle oli tullut portti. Pysäköin ja tutkailin porttia. Ei voinut olla viranomaisen, eikä hakkuualuekaan. Metsätiekin oli saanut uuden sepelipäällysteen, mutta siinä ei ollut puurekoille tyypillisiä kyydistä tippuneita kuorikkeita tai rekanrenkaiden uria.

Soitin virkamiestason laintuntijalle: portti, mitä teen? Virkamiestaho kertoi, että jos on lukossa, on se yksityisaluetta, jonne toki jalan voi mennä jokaisenoikeudella. Tutki sitten karttaa: joo, valtionmaata on, joten portin saa nostaa ja voit mennä sinne. Portti näytti huterasti kötöstellyltä ja vaikutti tilapäisviritykseltä. Arvelin, että voi kaatuakin, joten jätin auton siihen ja jatkoin kävellen.

Kruisailin komeilla soilla sinne tänne ja tutkailin metsissä näkyykö sieniä. Karhujen touhujen jälkiä noilla nurkilla näkee usein, niin nytkin. Näytti olevan tavanomaista enemmän kulkujälkiä, revittyjä kantoja ja pengottuja muurahaispesiä.

Suosikkilintuni korppi seuraili touhujani levottomana kolmen lajitoverinsa kanssa. Yksi Korppinen tuli jopa pään yläpuolelle lentelemään. Lintulajeista rakastan eniten korppeja ja seurailen niitä mielelläni. Nyt oli käytös kuitenkin outoa ja levotonta, vaikkei pesimäaika enää ole. Upea, fiksu lintu ja äänirepertuaari kerrassaan mykistävä! Arvelin, että jotain sillä nyt on mielessään sellaista, jota en hoksaa.

Rompostelin uunituoreella sepelitiellä eteenpäin ihmetellen uusittua metsätien pintaa: kuka ehostanut ja miksi? Kun revittyjä kantoja löytyi lisää ja törmäsin muutamaan tuoretuotteeseen alkoi raksuttaa.

###

Sitten eteen tuli uunituore varoitustaulu valvontakamerasta. Kyltti oli siis keskellä umpimetsää, ehostetun tien reunassa. Pysähdyin katselemaan ympärilleni. Kameraa en havainnut. Sen sijaan hoksasin ahkerasti ajetun, suon reunaan vievän traktoritien. Aloin arvata kuka on tietä korjaillut ja traktorikuljetusta harjoittaa ja miksi.

###

Nappasin netistä puhelinnumeron kuvaushaaskayritykseen henkilölle X. Sain vahvistuksen kulkeutumistani tilanteeseen, jota metsissä hortoillessa olenkin jo odottanut. Vieressäni oli kuvaushaaska, jonne tuotaisi pian asiakkaita. Ehdotin luikkivani soratietä eteenpäin kohteelleni. Hlö X ei pitänyt sitä kannatettavana ideana: etenisin karhujen makuuksien viereen. ”Eläimet voisivat häiriintyä, mikä ei olisi asiakkaiden kannalta hyvä”. Eipä tietenkään! Asiakkaat lusisivat yön yli kopissa näkemättä karhun karhua. Minä sen sijaan näkisin ne kohta kaikki. Kopissa vietetty yö ei ihan pikkurahalla irtoakaan ja nettisivujensa perusteella asiakkaat tulevat oikein Keski-Euroopasta saakka koppiyötä kameroineen viettämään.

Kyseinen yritys on yhteisöveron piirissä. Julkisten tietojen perusteella se maksaa Suomeen veroja kymmenisen tuhatta euroa vuodessa. Toimitusjohtajan ja hallituksen jäsenten nimet yhtä lukuunottamatta eivät ole suomalaisia.

Vain koska olen reilu ja mitä mukautuvin ihminen (heh) päätin kääntyä takaisin. Kun lähestyvien autojen ääni alkoi kuulua roikaisin makuulleni puskaan. Latistuisihan asiakkaiden jännittävä pseudo-erämaakokemus kertaheitolla, kun karhujen sijasta tiellä lompostelisi joku eukonrutjake.

###

No, mitä mietteitä jäi itselle tästä? Lukijani lie jo havainnut blogissani yhden vakionäkemyksistäni. Se liittyy eläimen lajityypillisen käytöksen kunnioittamiseen. Kuvaushaaskat ovat mielestäni ankarassa ristiriidassa eläimen lajityypillisen käyttäytymisen kanssa. Ihmettelenkin, että luonnonsuojelijat ja karhunmetsästyksestä kiivailijat eivät näytä aiheesta kiinnostuneen.

Tämän alueen karhut lepäilevät päivät haaskan lähellä kömpiäkseen yösydännä vetämään kuvaelmaan oman roolinsa eli kömpimään kameranlinssien eteen valmiiseen pöytään. Ei villi petoeläin ilmesty valokuvaamoon, ellei ole houkuttimella opetettu. Epäilen, että ruokinnan syystä tai toisesta keskeytyessä lähtee karhu hakemaan helppoa sapuskaa muualta. Ihmisen hajun ja ruoan välisen yhteyden se on jo oppinut. Mutta ennen kuin Lukijani parahtaa kauhusta kehoitan lukemaan eteenpäin…

###

Tutkailin Luonnonvarakeskuksen (Luke) tutkimustuloksia. Haaskakarhut liikkuvat vähemmän ja pyörivät pienemmällä alueella. Se on loogista, mihinkäpä ruoan äärestä kannattaisi lähteäkään. Luken tutkimus ei osoittanut, että kuvaushaaskat tekisivät karhuista vaarallisempia tai lisäisivät häirikkökarhuongelmaa.

Lopuksi edellä mainitusta portista. Alue on valtion maata, siis Metsähallituksen hallinnassa. Lainaus Metsähallituksen sivulta (metsa.fi):

”Metsähallituksen hallussa olevilla valtion mailla ja vesillä saa liikkua perinteisen pohjoismaisen jokaisenoikeuden perusteella.”

###

Lopuksi pyydän ystävällisesti lukijaa perehtymään muutamaan lupaan, joita Metsähallitukselta voi ja pitää hakea:

• joulukuusilupa
• geokätkön laittolupa (ilmoitus riittää)
• ilma-aluksella laskeutuminen

Muista täyttää lupahakemus ajoissa, jotta pääset ilma-aluksellasi laskeutumaan parhaisiin kuusikoihin!

Terveisin Klara Saken