Kananmuna,

tuo luonnonihme, josta näin pääsiäisen keskeisenä rakennusaineena sallittanee sananen! Käsittämätön luomus, jonka ihminen lienee jo esihistoriallisena aikana älynnyt keittää, paistaa tai käyttää raakana ravinnokseen. Osan toki jättänyt ovelasti kanan hoidettavaksi myöhempää hyödyntämistä silmälläpitäen. Kumpi oli ensin, muna vai kana? Onko muna kanaa viisaampi? Lilleri lalleri laudalle kiipesi, lilleri lalleri laudalta putosi – vaan eipä löydy sitä, joka lillerin korjaisi.

Olen kananmunafiikki, jonka aamupalaan kanamuna kuuluu jossain muodossa useita kertoja viikossa. Talonmiehen kanssa laskettiin, että munankeittimemme täytti kolmekymmentä (30, sic!) vuotta ja vielä pelittää. Jossain nettiryhmässä oli joskus kysely: ”Turhin keittiölaitteesi?” Joku hyväkäs vastasi, että munankeitin! Olin heittää kananmunan seinään pelkästä järkytyksestä! Että tohtii väheksyä maan mainiointa laitetta.

@@@

Tutkailen nettiä. Sieltä käy ilmi kiinalainen munaruoka, Tuhatvuotinen muna. Kuvassa sen ulkonäkö poikkeaa merkittävästi meikäläisten kananmunakäsityksestä: valkuainen on läpikuultavan ruskeaa, keltuainen puolestaan tummanvihreä kuin käärmeensilmä.

Mikäli Lukijani innostui kiinalaista munaruokaa kokeilemaan, niin onnistunee heittämällä, kun noudattaa referoimiani ohjeita. Kas näin: otetaan vati, johon lapetaan tuhkaa (uunista?), mustaa teetä, kalkkia ja suolaa. Annetaan systeemin jäähtyä vuorokausi, jonka jälkeen munat haudataan vatiin. Sieltä ne kaivetaan esiin aikaisintaan seitsemän viikon, mutta viimeistään viiden kuukauden kuluttua. Sitten vain munat pöytään ja nauttimaan tuhatvuotisesta munasta. Sole sen kummempaa.

Olen joskus Hongkongissa ja Kuala Lumpurissa nähnyt kiinalaiskortteleiden ruoka-aineksia ja atrioita, pääskysenpesäkeiton valmistusta ja sen semmoista. Tuhatvuotinen munaruoka istuu siihen settiin. Onhan kiinalainen lääketiedekin kerrassaan merkittävän jalostunutta verrattuna länsimaalaiseen puoskarointiin ja sama ruokalajien suhteen. Omituista saastaa me täällä länsimaissa nassutetaan, hyi olkoon. Kyllä yksi tuhatvuotinen muna, pari siivua koirankankkua ja rasvassa tiristetty kyyleike on luonnonmukaista ravintoa kaiken sen teollisen sotkun sijaan, mitä täällä Euroopassakin muka ruoaksi kutsutaan. Ps. jollei jaksa odottaa seitsemään viikkoa, voi valmistusta nopeuttaa kemikaaleilla. Jotkut kiinalaisyritykset ovat käyttäneet kuparisulfaattiakin, mutta huumorintajuttomat virkamiehet ovat sen kieltäneet. Semmoista se on, kun jotain yrittää! Elinkeinonharjoittamista rajoitetaan kaikkialla maailmassa!

…kanamunan terveellisyyskö? Jaba-jaa jaba-jaa, who knows – who cares? Ammattini puolesta sanon, että kananmuna ja kahvi on sellaisia aineksia, joista on vuosien varrella kertynyt niin paljon tutkimustietoa suuntaan jos toiseenkin, ettei ota pirukaan selvää. Suositukset vaihtelevat. Välillä nou-nou, sitten så där, sitten ihan jees ja sitten nounou. Joten ei kun omalla järjellä eteenpäin kuten elämässä yleensäkin. Kahvi, josta aikanaan kovasti peloteltiin, onkin todettu terveelliseksi. Oukkei, joillekin aiheuttaa ylävatsavaivoja ja jotkut sanovat suolentoiminnan vilkastuvan (ei haittaa suolta kylläkään, jos ummetus estyy!), ehkä niin. Kananmunista en ota pattia otsaani. Ainut, mistä olen tarkka on se, että kyseessä on luomumuna ja sekin pelkästään maun vuoksi. Yläkuvan muna on iso vapaan kanan muna, Talonmiehen valittu. Se antautui osaksi rahkapiirakkaa, ohje alla.

@@@

No mikäs se tämä tuhatvuotinen makkara sitten on? Se on meikäläisen mökkieväs taanoiselta metsämökin reissulta. Kas, kun olen ittekseni liikenteessä, laittelen ruokia, joissa ei nokka tohise. Tuossa tapuksessa alla on Lidlin perunamuusia (ehdottomasti prime-luokan valinta, paras muusijauhe!) ja päällä kalkkunamakkaraa, jota on lämmitetty. Siinä se ja keep it simple. Simple food for simple people, se on kurmettiköökini motto. Lautasena on silikooninen taitettava retkiastiani.

@@@

Nyt Lukijani on jo kärsimätön ja naputtaa valkoista pöytäliinaa: missä viipyy rahkatorttu?! Aivan oikein! Lukijani on juuri nauttinut maittavan Tuhatvuotisen munan ja sitten pääruoan eli Mousse de Pomme á la Liidel avec Saucisse de Dindon, joten voinemme siirtyä jälkiruokaan. Tein rahkapiiraan tällä ohjeella:

• 200 g Digestivekeksejä muovipussiin, pussinsuu kiinni ja kaulitaan keksit tuhannen murusiksi
• lisätään pussiin n. 75 g voisulaa ja puristellaan pussia niin kauan, että syntyy taikinamainen mössö
• taputellaan se voipaperilla vuorattuun vuokaan, kokoa 28 cm (mittasin)
• laitetaan 225 asteiseen uuniin 10 minuutiksi
• paistumisen aikana sekoitetaan 2 purkkia rahkaa (250 g/styck), 1 dl sokeria, ruiskauksia limen mehua ja limen hedelmälihaa, pari rkl säilöttyjä appelsiininkuoria (koska oli kaapissa ja menossa vanhaksi) ja 3 kananmunaa (ei Tuhatvuotisia)
• repaistaan pohjapaistos uunista, lasketaan uunin lämpö 175 asteeseen, levitetään rahkaseos keksipohjan päälle ja tyrkätään takaisin uuniin n. 30 minuutiksi.

Siinä se. Eikä ollut työläs homma.

Huomenna vielä nautimme vapaudesta, jonka jälkeen siirtyminen takaisin maailmankaikkeuden kannalta mitättömälle paikalleni yhteiskunnan juoksypyörään.

A bientot, Klara

Voi tätä iloista laulajatyttöä, miten hän päätyykään sinne sun tänne.

Nyt päädyin Lappiin (lomaviikko). Nähkääs, metsämökillä on ostaja ja kaupat tulossa, joten pieni haikeus valtasi mielen. Mutta eipä hätiä mitiä. Talonmies äkkäsi myynnissä potentiaalisen Lapin hiihtokeskuksen lomaosakeosuuden, joten ei kun kumipyörille ja suorasuuntaus Lappi. Mulle Lapinmaa ei ole mitään Taikarumpuin ja Lapin Lumojen soopaa, kun molen (sen verran raotan mystiikan verhoa) asunut täälä kläppinä ja joitakin sitheitä on näile kulmile edelheen. Olen himoinnut tukikohtaa, josta käsin voi tehdä reissuja jänkälle. Siis tulla ja yöpyä, painella sitten jotoksille päiväkausiksi, palata tukikohtaan saunomaan ja lepäämään ja ajella takaisin kohti etelää.

Nyt istun alueen halvimman, mutta kovin viehättävän, elämää nähneen majoituspaikan pikkuruisessa hirsiseinäisessä yksiössä. Käsiraha on maksettu tällä alueella olevasta kämpästä, jota eilen kävin katsomassa. Se on siis yhteisomistuksessa, joten vain tietyillä viikoilla on meikäläiselle siinä kortteeria, mutta se passaa.

Semmoista on elämä, että kerran vain eletään, pistetään homma haisemaan ja häivytään maailmankartalta. Ilman kämppääkin majoitusta Lapista toki löytyy joka lähtöön. Jos mökkiä vuokraan, hakeudun edullisiin, hiljaisiin ja siisteihin paikkoihin ja sinne palaan, jos kämppä on kunnossa. Nyt olen kämpässä, jossa toivotaan omat lakanat, pyyhkeet ja ruoat – siis meikäläisen A1-luokan paikka. En nauti luxuksesta, enkä kruusailusta. Ankea tyyppi.

Ravintolaruokailu ja kauppareissu kotipaikkakunnan ulkopuolella on k…nan takia mulle ihan nou-nou, kansalaisvelvollisuus. Tautia itteään en pelkää – tulee mikä tulee, jos on tullakseen. (Rokotusjonossa olen edelleen ja ihan tavan kansalaisten joukossa, kuten suurin osa terveydenhuollon henkilökunnasta. Vain päivystävä väki ja k…napotilaita hoitavat henkilöt on rokotettu.)

@@@

Matkalla tänne kuuntelin sosiaalipsykologi Elina Reenkolan ”Tunteella. Kateus”-nimisen kirjan.

Kirjoittajan nuoruus kuultaa heleäihoisena, vielä kovin siloposkisena äänenä tekstissä, mutta on siinä asiaakin. Kateus on tunne, joka kiinnostaa minua, sillä löydän sitä paljon itsestäni. Mutta löydän sitä paljon myös ympäriltäni, eikä sisarkateuskaan ole tuntematon ilmiö lähipiirissä. Ehkä Lukijanikin on saanut havaintoja tästä ihmisessä perinteisesti voimakasta häpeää ja syyllisyyttä aiheuttavasta tunteesta?

Kirjoittaja pohtiikin juuri sitä, kuinka vaikea on tunnustaa ja tunnistaa kateudentunne itsessään. Sitä pidetään niin alhaisena ja rumana, vaikka onkin vain yksi ihmisen tunneskaalan väreistä. Tässä olen kirjoittajan kanssa samoilla linjoilla. Kohtaa kateutesi, sanoo Klara itselleen ja jatkaa: aja selittelevä itsesi nurkkaan ja kaiva selkänsä takaa se, mitä piruparka piilottelee. Kateuttahan siellä piilotellaan! Annapa se tänne, niin paloitellaan ja katsotaan, mistä se voimansa ammentaa!

Kirjassa on myös harjoituksia, joilla voi tunteitaan käsitellä. Yhden ajattelin tehdä. Siinä kirjoitetaan neljä tarinaa, joissa lähestytään sitä, kuinka minusta on tullut se, joka nyt olen. Mitkä tilanteet ja ihmiset ovat vaikuttaneet siihen? Näistä rakennetaan neljä tarinaversiota. Kirjoitan ne tähän itsellenikin muistiin omin sanoin.

1. Tarina, jossa katson itseäni epäonnistujana: mitkä asiat menivät pieleen? Kirjailija lisää tähän myös tulevaisuusnäkökulman: mitkä asiat tulevat menemään pieleen? Minusta tuo on jotenkin epälooginen tässä yhteydessä analysoitavaksi.
2. Tarina, jossa olen voittaja. Selvitän vaikeudet ja sen jälkeen olen yhä vahvempi.
3. Tarina, jossa kerron itsestäni somessa tai työhaastattelussa (siis selvästikin ideaaliminä-tarina).
4. Tarina, jossa kerron tarinani myötätuntoisen ystävän (Klaran lisäys: onko sellaisia ;D ) suulla.

Emmänyt tiedä, oliko nuo Elinalla kovin tarkkaan harkittuja ja mietittyjä erittelyjen aiheita, jotenkin nuo ei rimmaa. Mutta materiaalia meillä häntä edeltävällä sukupolvella kyllä noihin on. Kaikenlaista on nimittäin ehtinyt sattua itse kullekin, ehkä Lukijallenikin.

Jaa-has. Päivä alkaa kallistua ehtoopuolelle. Alan pakkailla kamppeita kurvatakseni huomenna melko roikosen kohti kotitallia. Juokse porosein! Mielessä käy ajella mutkan kautta, jotta vältyn etelänvaresten vastaantulevilta turboiluilta ja kolme-yhtäaikaa-rinnakkain-baanalla- tyyppiseltä systeemiltä. Niillähän on nyt kova kiire päästä tänne Lapin hiihtokeskuksiin yskimään ja rykimään 😉

Hep hep, puolustuksen puheenvuoro – etelän lapsiperheet ovat tämä ansainneet! Seisoin äsken pitkän tovin laskettelurinteen reunalla haikeana katsomassa, kuinka pienet toppapukuiset noin metrin pituiset laskivat jalat harallaan jyrkkiä mäkiä valtavat kypärät päässään. Näin sieluni silmin vuoskymmenten taa ja hetkeksi nuo vieraat toppapukulaiset muuttuivat omiksi pienokaisiksi, jotka ovat metamorfoosin kautta venyneet ja paukkuneet isoiksi mölleiksi ja aikuiseksi naiseksi. – Ymmärtävätköhän näiden toppapukuisten vanhemmat kuinka lyhyt tuo elämänvaihe on?

@@@

Vain luontainen vaatimattomuuteni estää minua liittämästä tähän videoräpellystä aamun ilopilleristä.

Iloa voi saada jopa keitetystä kananmunasta! Se nimittäin lensi lattialle, sai pienen kolhun kylkeensä, mutta jatkoi innokkaasti rullaten laajan kaaren pitkin puulattiaa ja teki sitten vielä pari kunniakierrosta ennen pysähtymistään. Sen jälkeen oli muutamaankin kertaan vieritettävä munaa pitkin lattiaa ihan harrastemielessä 🙂 Vaan eipä suostunut hyväkäs yhtä komeisiin kaarroksiin. (Kaadoin sen jälkeen täyden maitokahvimukin ihan pelkäksi virkistyksekseni 😉 keskelle täysinäistä ruokapöytää. Nyt odotan, koska kompastun tämän koneen johtoon ja kone rojahtaa lattialle. Nämä tämmöiset on pravuurinumeroitani, joiden sattuessa Talonmiehen eväkään ei enää värähdä, jatkaa vain sanomalehden lukemista. Niin tottunut hän on meikäläisen söhläämiseen.

Toivotan hyvää tulevaa kiirastorstaita ja aprillipäivää! Vietetäänköhän sitä Indonesiassa (haloo!).

Klara

Ps. Lukija uskoo jos haluaa: kompastuin juuri tuohon johtoon, joka kaikeksi onneksi antoi periksi töpselipäästä, joten kone pysyi pöydällä.(Toistaiseksi.)

Hei kaikki iloiset pääsiäisnoidat ja virpojavaarit!

Otin joku päivä taapäin pikalähdön tänne metsämökille, joka siis on myynnissä, muttei vielä ole käynyt kaupaksi.

Yhdestä reissusta tulin, heitin matkatavarat nurkkaan, pakkasin seuraavat takakonttiin ja kaasutin baanalle. Talonmies ja The Rakki jäivät portille huiskuttamaan. On näetsen ollut niin töisevää, että oli ihan pakko päästä metsiin päätä tuulettamahan. Talonmies ei innostunut mukaan, eikä Rakkikaan. Niillä on nimittäin nykyään vakituinen vahtivuoro leikkipuistossa, siis koirien leikkipuistossa. Mikäs siinä: pää tuulettuu paremmin hiljaisuudessa. Tarkoitus on tänään ajaa takaisin yötä myöten. Yö on paras hetki ajella, kun pääsiäislomat alkaa ja joudun matkallani sivuuttamaan erittäin suositun laskettelukohteen, jonne liikennettä piisaa.

@@@

Onpahan itsellänikin runsaan viikon loma. Tulee tarpeeseen, kerta kaikkiaan. Talvi on ollut kiireisin naismuistiin, eikä johdu k…nasta vaan sattumien summasta. Puuhastelen bränchillä, jossa ammattilaisten määrä ei päätä huimaa. Kun kasautuu muutamia äkillisiä poistumia työmarkkinoilta ja pari muuta lakisääteistä työstä irroittautumista, niin jakojäännös rysähtää harvojen jäljellejääneiden niskaan. Olen yksi heistä.

@@@

Istuessani pitkiä aikoja junassa on aikaa tutkailla ihmisten puheita ja vääntämistä somessa. (Se on väsyineille aivoille ammattikirjallisuutta kevyempi harraste.)

Lomista tuli mieleen taannoinen keskustelu, joka toteutti kaikki somekeskusteluiden keskeiset lainalaisuudet, joita ovat a) leuhkiminen b) ylenkatseinen neuvominen ja ”paremmin tietäminen” c) edellä mainitusta nenälleen ottaminen ja takaisinnäpäytys d) ”Kyllä meilläkin” e) imperiumin vastaiskut. Ai, että mä aattelen, miten osa näistä keskusteluista niin vietävästi muistuttaa peitsien kalistelua noin 5-vuotiaana naapurintytön kanssa – sanotaan häntä nyt vaikka Tellervoksi.

Tellervo oli perheen kuopus ja vanhempiensa silmäterä. Tellervon isosisko oli hiljainen, vetäytyvä ja jollain tapaa perheessään ulkopuolinen. Niitä maan hiljaisia, jotka puurtavat omaa polkuaan pitämättä meteliä itsestään. Ehkä isosisko oli oppinut, kuka on perheen The Great Person ja sen, että osansa on olla sivullinen. Kuka tietää. (Ehkä Isosisko tiesi äidin vakavasta sairaudesta ja se oli vetänyt hänet hiljaiseksi? Oliko hän masentunut!?) Tellervosta oli mulle monenmoista riesaa 🙂 jos kohta varmaan minustakin Tellervolle. Tietääkseni asuu nykyään ulkomailla. Varmaan päätti jo lapsena, että kun maassa on kaltaisiani k*sipäitä, on täältä viisain häipyä.

Palatakseni tuohon riemukkaaseen ja stimuloivaan somekeskusteluun, niin referoin sitä hiukan. Huom: yksityiskohtia on väännelty kirjailijan vapauksin, eivätkä henkilöt ole tunnistettavissa.

Henkilö AA: leuhkii, kuinka nousee kukonlaulun aikaan pirteänä kuten tavallista (;D) ja ehtii käydä hiihtämässä pitkän (mainitsee kilometrit tottakai) lenkin ennen töihinmenoa. Työt sujuvat, kuten tavallista, loistavasti.

Henkilö BB selvästi harmistuu sekä pitkästä hiihtolenkistä että siitä, että muutenkin menee lujaa… toki niinhän AAn tilanne aina on, eikä siitä enää juurikaan kukaan taida harmistua. AA kuuluu ihmisiin, joiden elämä on pelkkää riemuvoittoa, omien sanojensa mukaan siis. BB antaa muutaman hiihtoon liittyvän neuvon. (VIRHE!)

Henkilö AA: antaa hiihtoneuvojen stimuloimana täyslaidallisen takaisin, toki hymynaamojen ja silmäniskujen kera, mutta rivien välit tihkuvat ”älä kuule mitätön ruppana tule mua neuvomaan”-ilmapiiriä.

Puheeseen puuttuu henkilö CC, joka haluaa piipittää itsekin hiihtäneensä melekosen paljon ja vähän päällekin vielä. Eikä tässä vielä kaikki: kohta ollaan -tädää tädää – Lapin lumossa Lapin hangilla, ding ding ding! (Virhe!)

Henkilö AA: kertoo kirein kirjaimin, että loma se on hälläkin ja vieläpä ihan kohta ja (pyörittelee) menossa ollaan… öhh siis hiihtolenkeille, siis tosi pitkille lenkeille (pyörittelee, koska somevoitto edellyttäisi Lapin reissua, muttei sentään halua valehdellakaan, joten erittäin pitkät hiihtolenkit saavat nyt kelvata, kun joku kunnon vastaisku kuitenkin on keksittävä).

Yhteenveto:

Tellervon kanssa oltiin sentäns vasta viisvuotiaita, korkeintaan kuusi, kun tuommoista vääntöä harrastettiin. Mutta nämä ihmiset on aikuisia, työssäkäyviä naisia, joista en tunne kuin AA:n, mutta tiedän, ettei nuo muutkaan esikoululaisia ole. Jotta mikä piru se ihmiseen iskee, kun se tuolle linjalle lähtee, kysyn vaan! Ja jopa tuollaisella foorumilla kuin some, jota tämmöiset kyttäkorpit sitten seurailevat ja huvittavat itseään heidän keskusteluillaan. Jonkunlaista ylenkatsontaa kai tämä someanalyysiharrastuskin lienee. 😀 Mutta eipä vahingoita ketään! (Toivottavasti ei Lukijaanikaan.)

Tuosta oluesta sen verran, että istuin eilen auringossa sitä nauttimassa lumikenkäretken päätteeksi ja kylläpä maistui hyvältä! Mutta parasta siinä kuitenkin oli se, että alkoholittomasta oluesta ei pitkän ja hikisen retkenkään jälkeen tullut se tyypillinen promilleoluen pöhnä ja torkkuvainen olo. Vaikka ruumis oli simahtaneessa tilassa, pysyi pää kirkkaana ja silmäluomi yläasennossa. Toisin olisi käynyt, jos siinä olisi ollut promilleja: olisin simahtanut vaakasuoraan asentoon hyväksi aikaa. Tämä oli oodi alkoholittomalle oluelle!…ja siitä tulikin mieleeni varoittaa Talonmiestä. Kirjoitin hänelle metronidatsoli-antibioottia divertikuliittiin*. Alkoholin kanssa em. antibiootti aiheuttaa antabusreaktion. Mahtaneeko isäntä ähöttää siellä nyt naama tulipunaisena ja sydän takoen… ;D Lähden kohta katsomaan ja se lienee viisastakin, sillä ulkona alkoi sataa silkkaa vettä.

Virpoutukoon ja varpoutukoon Lukijani mitä parhaimpaan palmusunnuntaihin, jolloin emme toivo mitään yskijöitä tahi aivastelijoita oviemme taakse.

Teidän Klaranne

*Jos joku sanoo, että tuohon kuuluisi myös siprofloksasiini, niin sanon siihen, että tiedetään. Mutta kaikella on syynsä, sanoi kissa kun emännällä pöytää pyyhki.

Hyvä Lukijani,

viimeksi liikuttiin raiteilla ja laskettiin 4€:n lipukkeita. Huomenna niitä tulee taas lisää. Mutta sitä ennen piipahdan ykköstyöpaikassani taistelemassa tieni läpi sähköisten sairaskertomusmerkintöjen, täppien, klikkausten ja lääkelistojen siihen hetkeen, kun tehtaan pilli soi ja siirryn työhuoneeseeni odottamaan kuljetusta iltajunalle. Sitten kolistelen kiskoilla paikkaan X, majoitun, avaan iPadini ja alan tutkia Suomen karttaa. Sehän on ollut koko talven projekti. Oikein sydänalassa vihloo ajatella kahta viimeistä kesää, kun kaikki oli valmiina… paitsi sää. Kun loma oli juuri silloin, kun retkipaikkakunnan lämpötila oli +11 ja räntää tuli vaakaan. Mutta sen tarinan Lukijani jo osaa mennen tullen. (Miten tämä riviväli näyttää niin ahtaalta? Tsek tsek… No nyt venytetty, mutta silti jotenkin erilainen. Ehkä vain omassa silmässä.)

@@@

Aamupäivällä pyörähdin hartioita erittäin hyvin avaavalla sauvakävelylenkillä. Tuossa vaiheessa innostusta oli lähteä illan päälle uudelleen ja kuunnella samalla Natalia Ginzburgin ”Kieli jota puhuimme”– teosta. Ehkä lukijani on jo tutustunut teokseen kävelylenkeillään tai peräti nojatuolissaan? Kirja vaikuttaa meikäläisen sielunmaisemaan soveltuvalta. Katsotaan.

Sauvakävelyinnostus pääsi hieman kalakeiton jälkeen laimenemaan sohvan vetäessä puoleensa. Se on aina perin huono ratkaisu, jos mielii vielä iltasella itseään saada liikkeelle. Mahtaako sohvanarkoosi olla tuttu Lukijallenikin? Vai touhuaako ehtoisana emäntänä kudelmien, leivonnaisten, kodin huollon ja parsimisten äärellä?

@@@

Kerron itsestäni sen verran, että minusta valitettiin. Valitusteksti tuli emailiini ja tapojeni mukaisesti vastasin siihen heti. Haluan saada tämän tyyppiset (ja muutkin) asiat hoidetuksi aina samoin tein.

Menemättä mihinkään yksilöiviin tietoihin kerron, että joskus potilasoletetuissa on ryhmiä, joita ei toivoisi vastaanotoilleen. Miksi? Siksi, että sekä omaan että kollegion pitkälliseen kollektiiviseen kokemuspankkiin on kertynyt tietyistä potilasryhmistä runsaasti ikäviä kokemuksia, jos kohta toki suurin osa saman ryhmän ihmisistä on ihan ok. Tälläinen hyvä kokemus on Valittajan taustaryhmästä aivan muutaman viikon takaa.

Jos lähestytään hankalien ryhmien asiaa, niin voimme aloittaa ottamalla vaikkapa kansallisuus tarkasteluun. On nimittäin niin, että jonkun lähtömaan kansalaisissa saattaa olla kantasuomalaisia enemmän taipumusta riitaisuuteen ja ylimieliseen vaateliaisuuteen, jota ryydittää ääretön ylemmyydentuntoisuus ja oman kunnian loukkaantumisherkkyys. Kun se mahdollisesti vielä yhdistyy puutteellisiin perustietoihin ja korkeaan käsitykseen omasta tietämisestä niin ollaan vaikeuksissa. Tähän ryhmään kuuluvat potilasoletetut käyttävät runsaasti terveydenhuollon palveluita kaikenlaisiin oireisiin, vaivoihin ja tuntemuksiin, jotka he haluavat heti-tässä-nyt-pois-onko-selvä! Niistä suuri osa on oireita, joiden vuoksi tavan kantasuomalainen ei lääkäriin lähde.

Näiden potilasoletettujen kanssa keskustelu voi kulkea vaikkapa tähän tapaan: ”Minä tulin tänne siksi, että sinä hoitaisit tämän pois! Ja mitä minä saan: en mitään! Sinä et osaa auttaa ihmisiä! Minun kotimaassani lääkäri tietää, lääkäri osaa ja hän tekee XXX ja YYY ja aina myös ZZZ. Mutta sinä et! Miksi et?” Hirveän vaikea on oman isänmaan antamalla (väärällä ja katteettomalla) ylimielisyydellä varustetulle ihmiselle sanoa, että kuule, kun sinun kotimaasi lääketiede elää hieman toisenlaisissa sfääreissä kun meillä täällä Pohjoismaissa. Ja että lääkäreiden koulutus ja ammattitaitokin siellä nyt on kovin epäselvää. Meillä Suomessa ei koulutettu terveydenhuollon henkilökunta kerta kaikkiaan koskaan ajattele eikä tee noin, eikä voikaan. Meillä on lait ja asetukset ja velvoite toimia lääkeTIETEEN lainalaisuuksien ja hoitokäytäntöjen mukaisesti – toisin kuin kotimaassasi, jossa kaiken maailman tohtorit saa tolskailla ihmisten kustannuksella.

Minulla on muutamilta ko. maasta tänne muuttaneilta kansalaisilta saatuja, paikallisten lääkäreiden laatimia dokumentteja mm. heille tehdyistä toimenpiteistä ja annetuista hoidoista siellä. Karmeaa luettavaa. Yhden raportin potilas oli ”käännättänyt suomeksi”, maksanut siitä mansikoita. Se oli täyttä soopaa sekä ammatillisesti (sen mitä siitä selvää sai) että kielellisesti, koska se oli selvästikin käännetty googlekääntäjällä. Potilas oli puolisonsa kanssa vastaanotollani ja ojensi dokumentista kopion minulle omaksi. Olin revetä: maksoitko tästä tosiaan jotakin! (Tämä porukka oli asiallista ja kilttiä.)

@@@

No viikonloppu tätä miettiessä tietysti meni pilalle, vaikka tiedän tehneeni oikein ja menetelleeni asiallisesti henkilön raportissa antamista vääristyneistä tiedoista huolimatta. Kokemuksesta toki tiedän, että nämä muistot onneksi haalistuu nopeasti. Tukeakin olen saanut. Kertoessani hoitajille ja kollegoille, että olin Valittajan mielestä käyttäytynyt epäystävällisesti ja rumasti, heidän haavinsa aukesivat ja kahvihuoneessa (max 6 hlöä) he kiljaisivat yhdestä suusta ”Sinäkö!!!???” Se tuli niin spontaanisti, että oli paras lohtu. En kyllä uskonut tuota luonnehdintaa itsekään itsestäni.

@@@

Kiitos Lukijalleni, kun sain raportoida tämän tähän. Mieleni on heti paljon kevyempi. Olisiko jalkanikin? Taidanpa lähteä kokeilemaan. Samalla saavat eilisestä rinkkaretkestä (testasin rinkalla kantokykyluokkaani) jumittuneet hartiat vähän jumppaa.

Lähetän Lukijalleni semmoiset terveiset, jotta kyllä me tästä ……sta selvitään, kun pysytään toimintakykyisinä ja keksitään tekemistä, virkistystä ja virikkeitä itsellemme! Aloitan toteutuksen äänikirjalla ja sauvakävelysauvoilla.

Teidän Klara S

Ps. jos tämä tulee hehtaarin kokoisin rivivälein, niin syyllinen on kirjoittaja.

Hei kaikki maan kamaralla tukevin jaloin seisovat!

Meikäläinen kulkee jälleen kiskoilla. Nyt on juna erään suomalaiskaupungin asemalla valmiina jatkamaan kiskot sauhuten veturin ohjastamaan suuntaan. Ravintolavaunuraukka kulkee huulipielet alaspäin matkassa ihan virattomana. Sehän on eräistä syistä nyt suljettu. Ekstra-luokassa, jossa siis häävimpi kansa kuten minä matkustaa, saatiin 4€ lipuke, jonka voi hyödyntää sitten, kun RavintoLa jälleen hymyää ja tarjoilee hanasta kylmää olutta tai lihapullalautasen. Koska ajelen näillä junilla nyt pitkin maata kalkuloin jo ittekeni, että tulen saamaan ison tukon noita lipukkeita ennen kuin tämä amokki saadaan päätöseen. Painelen sitten ostamaan koko nipulla olusia, huitelen huiviin, laulaa loilotan kohti kurkkuani kaikki iloisen sotaleski-isoäitini sodanaikaiset rallit, kääräisen vessapaperit kaulan ympäri, servetit korviin ja lyön tahtia pannuilla ja kattiloilla. Tullaan tullaan toimehen me tullaan, vielä on lippunen kahviin ja pullaan!

###

Tämä ipad ei nyt anna laittaa moukumaukumerkkejä, kokee ne joksikin ohjelmointikieleksi tms. joten lukijan on tyytyminen risuaitaan. Jos kappaleet ottaa pitkiä loikkia on syy sama.

###

Tuosta vessapaperisessiosta tuli mieleen vanhat Interrail-reissut, joista aika ajoin tulee takaumia kiskoilla liikkuessa. Herra sun reites, että siinä ehti tapahtua kaikenlaista. Justiinsa Talonmiehelle muistelin autossa matkalla asemalle kuinka me ostettiin isot pussilliset olutta Juutinraumaa ylittäessä ja siitä seurasi kaikenlaista sekaannusta ja hulinaa rinkat selässä. Tavattiin Raimo Lintuniemi Hampurin asemalla ja siinä tuli jossain Lyypekin ja Zagrebin välissä heitettyä puolet matkakassastakin junan ikkunasta tyhjien tölkkien kanssa samassa muovikassissa. Rai rai rai! Täytyy oikein ihmetellä minkälaisia entisajan nuoret oikein olivat! Nykyään ei voi mihinkään luottaa, ei edes menneen aikojen nuorisoon. Nuoriso oli pilalla, menneet ajat pilalla, muistikuvat: pilalla ja miten se laulu jatkuukN. Toista se on nykynuorison kanssa, säntillisiä ja raittiita. Enää ei voi luottaa edes nuorisoon.

###

Mitäs sitä meikäläinen muuta. Työtä työtä, moneen suuntaan. Tällä viikolla olen neljän eri työnantajan palveluksessa. Mun työnkuvani on muotoutunut varsin kiharaiseksi osin omastakin syystä.

Mitäs muuta? Tänään olen käynyt yhden kehityskeskustelun (se oli hyvä: sain kehuja -muikistelee mielissään-), vastannut joihinkin puheluihin joissa on konsultoitu ammattiini liittyvistä asioista ja last but not least seurannut vasemmasta kaiuttimesta (kuvaannollisesti siis) kuinka omaiseni keskustelevat perinnönjakoon liittyvistä seikoista ja käänteistä. Olen etukäteen päättänyt jo ihan oman elämäni työstä johtuvan turpoamisen takia, etten hukkaa energiaa tuohon asiaan. Antaa joutilaampien jauhattaa. Kysyä saattaa myös sitäkin, onko ammattini sellainen, että siinä tietyt realiteetit tulevat karulla tavalla tutuksi? Tarkoitan sitä, että asioiden voi myös antaa mennä omalla painollaan ja tarttua mieluummin hetkeen kuin painiskella sellaisten asioiden kanssa, jotka aika joka tapauksessa hoitaa. Sitäpaitten mulla on vaatteet päällä, teetäkin termarissa ja ruokaa. Mulle se riittää.

###

Tai eipä riitäkään! Mökille olisi päästävä, siis sinne autiotuvalle. Metsämökki on edelleen myynnissä. Kysyntää riittää, sillä nythän on mökkikuumetta joka puolella, mutta katsomaan eivät uskalla lähteä. Nk. renkaanpotkiskelijoita on kyllä ollut riittämiin, sanoi kiinteistönvälittäjä. Vaan eipä sillä kiirettä. Kyseessä on vaatimaton metsämökki jossain päin poronhoitoalueita.

Tämä toinen torppa on, jos mahdollista, vielä riisutumpi malli. Ollaan päätetty antaa se pojalle, mettämiehelle, kun meistä aika jättää. Poika onkin ottanut nuoren isännän roolinsa kunniakkaasti: hommasi sinne tien auraajan ja ajeli lapioimaan pienemmät kulkuväylät käsipelillä. Siinä oli sitten joku lähipiirin paikallisista sattunut ohikulkumatkalla puheisiin ja kutsunut illan päälle pirttiinsä porinoimaan. Poika oli lumitöiden ja saunanlämmityksen välissä käynytkin. Retki oli jäänyt lyhkäiseksi pirtin isännän oltua jo tulovaiheessa ”melko pehmeänä”. Eipä ollut siis saanut poika äijää haastatelluksi mamman antamin ohjein. Olin näetsen kehoittanut laulattamaan ukkoa laajemminkin alueen asioista. Tämä oli … (junan tärinästä hyppäsi jatko toiseen kappaleeseen, pahoittelen, en saa korjatuksi)

…onnistunut huonosti äijän menetettyä ymmärrettävän puhekielen. Vielä siis löytyy Suomesta kunnon viinanjuojia! Eläköön menneet pussikalja-ajat!

###

Lopuksi kerron, että olen tässä ekstra-luokassa siksi, että en jaksa kuunnella ihmisten kännykkäpuheluita, lasten riemuitsemista käytävää juoksemalla enkä vierassä istuvien mummukoiden mittailevia katseita. Oi tämä kansa on mulle rakas, mutta siirrän pennoseni silti pienen yksityisen rauhan lipukkeeseen. Tänään tässä vaunussa on tasan yksi henkilö minun lisäkseni.

Päätän tutisevan käsialani täältä tähän ja toivotan lukijalleni terveyttä, Gesundheit, ja kaikkea hyvää! Pidetään me lippu korkealla, nautitaan tästä meidän erikoisesta ja kummasta ajasta, jota tulemme kyllä vielä joskus muistelemaan hyvin outona ja omituisena käänteenä maailmankirjojen värikkäillä lehdillä.

Teidän Klara, joka ei ole saanut rokotetta kuten ei kukaan meistä terveydenhuollon ei-päivystävistä henkilöistä, ellemme kuulu riskiryhmiin (kyllä sen ehtii vielä saada)

Hyvä Lukijani,

olen säästänyt tätä kirjoitushetkeä ajankohtaan, jossa hirttonaru alkaa kuristaa kurkkua ja hengitys käy raskaammaksi. Se on tämä sunnuntai-ilta. Mikäs se nyt niin ahdistaa? Kerron lopuksi, jotta en pilaa tunnelmaa (lähinnä siis itseltäni).

@@@

Takana on parin viikon tauoton työputki, joka on ollut kuin turskatehtaan perkauslaitteen jätteenpoistotorvi. Ilmassa on lentänyt kiduksia, suolenpätkiä, irtopäitä, tyhjäksi fileerattuja selkärankoja, lepattavia pyrstöjä, suomuja, irtosilmiä ja evän suikaleita, joista kaikista olen koittanut ottaa koppia kuin Mailajussien ykköspesävahti. Nuppi on hieman ollut koetuksella. Selitys: toimenkuvani on niin moniosainen, että joskus saa keskittyä, jottei vuorosanat tule vahingossa toisesta näytelmästä. Oma vika: itsepä liemeni olen keittänyt. Mutta nyt on onneksi ollut muutama lepopäivä ja mahdollisuus paeta vienoihin alkavan maaliskuun tuuliin sukset jalassa. Pienenpieni välisoitto tämä kuitenkin vain on.

@@@

Onni onnettomuudessa: Talonmiehen jalka saikin vain pienen venähdyksen, siinä kaikki. Niin me tyttären kanssa vähän supistiin, että venähdys + man flu ja näin se oli. Ukko on taas lähes liikuntakykyinen ja palautumassa entiseen toimenkuvaansa, thänk gaad! Melkoinen kauhuskenaario ehti hahmottua. Pieni muistutus myös siitä, kuinka keskeisessä osassa hän on, jotta arki torpassa toimii. Se taitaa joskus unohtua kaikessa kiireessä. Olenko muistanut häntä siitä kiittää? Onko lukijani muistanut kiittää arkensa helpottajaa, kuka se ikinä onkaan? Me muistetaan jouluisin kiittää posteljoonia, kun on iloinen ja reipas ja tuo meidän tilaamia lähetyksiä ovelle asti. Rimpauttaa ovikelloa, laskee koiranruokasäkit ovenpieneen ja postit siihen nätisti päälle samalla kertaa. Marmelaadinsa ansainnut!

Postia tuli kiinalaisiltakin, kun bai long qiao zhen, wu cheng qu, jin hua shi, zhe jiang sheng lähetti. Ihan pikkuruinen oli pussukka. Pyörittelin sitä käsissäni aprikoiden, onko tässä nyt se kauan odotettu teekannu ja meniköhän taas mittakaava pieleen kuten taannoin karttaostoksissa. Men nej, sehän oli uusi retkikeitin! Lienen jo maininnut, että hukkasin parhaimman aarteeni, pienen ja kevytretkeilijälle kullanarvoisen. Yhden uuden olen jo halvalla hankkinut, mutta se menee kaasusta punaiseksi ja poltin siinä kertaalleen jo näppini (ja pelkään sitä 😀 ). Nyt tuli tilalle vasta todellinen kääpiömalli. Niin minimaalinen, että arveluttaa. Täytynee koekeittää tsajut takapihalla ennen kuin uskaltaa sen varaan retkiruoat laskea.

@@@

Positiivisuushaasteeni on ollut kovalla koetuksella, eikä vähiten Mrs. Some Koukkusen takia. Vielä myöhään eilisiltana tuli may-day- tyyppinen wu-viesti: ”Mitähän nyt on tekeillä, kun X laittelee tuon tyyppistä päivitystä.” En ole jaksanut asiaan reagoida, enkä tiedä, mitä X nyt oli laitellut kirjalleen. Mitenkähän näihin pitäisi suhtautua, kun haluaisi sanoa, että älä nyt saateri soikoon istu niitä koko ajan vahtaamassa, vaan hanki elämä.

Tähän aiheeseen liittyen kerron, että tein eilen melkomoiset lumityöt hyvässä seruassa eli ystäväni kanssa jutellessa. Ei uskalleta nyt tavata erään virusriskin vuoksi, kun toisella meistä on vähän vaaraa sen suhteen. Mutta puhelimessa voidaan puhua pitkiäkin sessioita. Olemme molemmat vähän väsähtäneet ihmisten kaataessa murheita niskaamme: monenlaista tuettavaa on kertynyt kummallekin. Ystäväni kertoi olleensa perjantaina töistä ihan puhki, kun yksi tuettavansa oli mitä ilmeisimmin vähän hönössä soittanut purkaakseen sydäntään. Ystäväni oli laittanut rajat auttamistyölle, koska oli itse likipitäen apua vailla. Oli sanonut olevansa nyt niin väsynyt, että on mentävä lepäämään, eikä valitettavasti voi jutella. Keksittiin siinä lumitöiden ohella, että ollaan kuin Lokapojat Oy: tänne vaan kaikki roska ja kuona mikä ketuttaa, väsyttää, ottaa aivoon ja ärsyttää. Mrs. Some Koukkusen listaan heti kanta-asiakkaaksi.

@@@

Vaan päivän hyvä työ: veroilmoitus on tehty! Enää on jäljellä se toinen veroilmoitus, joka minun veroalamaisen on tehtävä eli ammatinharjoittajan veroilmoitus. Siinä on semmoinen byrokratiaorjan rooli, ettei paremmasta väliä. Toisella puolella kyttää AVI ja toisella puolella verottaja. Lisäksi on yksityisellä lääkärifirmalla myös sormensa pelissä. Jokainen ottaa osansa, ajassa ja rahassa. Koska ikinä se lappunen pitikään palauttaa – who knows, who cares 😉 Mutta verottajan sähköiselle veroilmoitukselle annan raikuvat aplodit. Se on loistava!

Näihin puheisiin, Klara

…ai niin se kurkun kuristaja. Ensi viikon olen 5 päivää putkeen paikassa, jossa en haluaisi tehdä työtä. Huono henki, huono ilmapiiri, homma tökkii ja prosessit on huonosti auditoidut. Mutta ei auta.

Hyvä Lukijani,

somepaastoni on onnistunut melko hyvin. Olen nimittäin laittanut aika paljon porukkaa estoon, siis estänyt itseltäni heidän päivitystensä näkemisen. Joitakin Oman Elämänsä Sankareita näyttää vielä jääneen. Myös Villen mahdollista ilmestymistä takaisin kuvioihin on toki seurattava. Enhän minäkään nyt ihan lähimmäisistäni kiinnostumaton ole. Mutta väitän: en tee seuraustoimiani pahalla, vaan ennemminkin vähän sydän syrjällään. Sillä niin paljon saimme nähdä Villen laskeutuvan koneidemme näytölle, milloin uimahousuissa (komea vartalo!), milloin puuhailemassa muhkea hauis pullollaan jonkin voimaa vaativan äärellä, josta sitten pehmeni utuisaksi hahmoksi laatuviinilasillisen taakse. Ja nyt hän on hävinnyt kuin Alladinin taikalampun henki (jos sellainen nyt oli olemassa, muistanko sadun oikein?). Villen parempi puolisko näyttää sisustavan kotia. Hyvä niin, hän rakastaa kauniita esineitä ja stailausta, suon sen hänelle.

@@@

Mennäkseni vielä somemaailmaan, niin olen koko paastoajan koittanut laskeutua positiivisen ajattelun maailmaan. Kas: aikasta hyvin se on onnistunutkin.

Pientä railoa hymistelevän hurskaaseen tunnelmaani on tuonut Mrs. Some Koukkunen. Näyttää roikkuvan Pärstäkirjassa aamua iltaa ärsyyntymässä ja vihaamassa erilaisten höppänöiden päivityksiä. Niistä laittaa minulle sapenkatkuisia wu-viestejä: ”Näitkö senkin, hemmetti mikä tollo…näitkö tuon…ja taas sitä ollaan muka niin tiukassa timmissä tuollakin..” Häntä suututtavat hyvävartaloiset kaunottaret (joista suurin osa on säälittäviä narsisteja*), itseään julkituovat Gyldyyriprofiilit ja muut leuhkijat – joita tottavie somessa riittää. Niinkuin, että kuinka monta kertaa me on jo peukutettu ja tykätty vanhan puutalon omistajan kahvikupposta, maskottia, posliininorsua, siippansa veistosta, tauluja, remontoituja rappusia,… you name it. Kaatuiko maito kertaakaan, putosiko voileipä nurinpäin? Romahtiko rappunen, pölähtikö kellarista homeenhaju? Nope. Kaikki on ihan suurta sukseeta. Miten valheellista! Kuinka monta kertaa saamme painaa peukalomme psyykensä kylkeen, jotta se hänelle riittää?

*Klaran aforismeja, sarja A2.1 ”Liian kauniiksi syntyminen tietää elämänpituista roikkumista lähteen äärellä katselemassa sieltä heijastuvaa peilikuvaa.”

Positiivisen ajattelun apuneuvoja: pistin rasittavimmat tyypit estoon ja liikun nyt harrasteryhmissäni saamassa neuvoja tulevan kesän retkille. Niihin tuli kyllä nyt ennalta-arvaamaton ja äkillinen uhkatekijä ja käänne: Pikku Talonmies, tuo murulainen ja hektisen työntekoni mahdollistaja, rikkoi polvensa toissapäivänä (!) Rakin kanssa teutaroidessa. Huomenna menee tapaturmavakuutuksensa turvin ortopedille anelemaan apua. En ole juurikaan uskaltautunut ottamaan kantaa kohtaloonsa, mutta kollegatyttären kanssa on vaivihkaa vaihdettu muutama kryptinen viesti. Ja niiden lisäksi lyhyt, auton ratin takaa suoritettu salainen puhelinkeskustelu matkalla hoitamaan kauppa-asioita, joka tehtävä nyt Rakin kuljettamisen lisäksi siirtyy hoteisiini. Siinä on vain yksi ongelma: huomenna taas työmatkalle yön yli. No, onneksi on noita itse tehtyjä Torvia, joita voi soittaa avuksi. Yksi tuossa juuri kävikin siippansa kanssa kahvittelemassa. Jep jep, ja ilman maskia. Itse tehdyn Torven siippa vielä terveydenhoitoalalla hänkin, joten tiedetään millä jäillä liikutaan. 😉 Mutta elämässä on otettava riskejä.

@@@

Näiden suureellisten ja hieman kuohuttavienkin ynnä kyllästyttävien jatinoiden jälkeen ojennan Lukijalle maailmanmainetta saavuttanutta fetajuustopastaa, jota tein tänään. Note-to-self: seuraavalla kerralla enemmän tomaattia ja enemmän pastaa. Nyt oli jotkut jämät vain paketissa ja pastan määrä jäi vähän hintsuksi. Valkosipuli teki äjäyksen ja sitäkin saisi seuraavalla kerralla olla lisää. Ehkä tuo kaipaisi myös vielä tomaatin lisäksi jotakin muuta kasvikunnan tuotetta, pitää funtsailla. Bon appetit ja seuraavaan kertaan! Ja se teen suosikkimerkkini on: Twinings. Ja Nord…mikä se onkaan, heidän rooibos-blandning on myös toppen.

Klara S,

joka aloittaa nyt Positiivisen Kevään (ehkä ;D )

Näin kammottavien lumiröykkiöiden keskellä on hyvä piipahtaa ajatuksineen tuossa rannalla, josta kuva on nappaistu. Lienen sitä vähän myös käsitellytkin, joskapa näyttää olevan nurkissa nuo himmennykset, mitä ihmeen vinjettejä ne olikaan nimeltään. Hitonmoinen tuuli oli tuohon rantautuessa ja sai tosissaan taistella riippumaton virittämisessä puiden väliin, kun tuuli pullisti kankaan purjeeksi. ”Mä purjeet reivaan ja hoilaan hei vaan!” TULISIPA JO KESÄ! KESÄKESÄKESÄ!

(Mulla murtui tuossa rannalla varvas, kun se tarttui vauhdikkaasti paljain jaloin kävellessä johonkin ohkaiseen juurakkoon. Taisin ehkä mainitakin. Laitoin siitä hätäpäissäni tyttärelle viestin, johon vastasi aivan kuten olin jo itselleni sanonutkin: reponoi se paikoilleen ja teippaa viereiseen varpaaseen. Reponointi = paikalleen vetäminen, asetteleminen vai mikä lie sopiva sana suomeksi. Siis nykäistään kuosiinsa, jottei jää tököttämään sivulle tai muuta hullunkurista, joita muotoiluja varten ei sitten löydy sopivaa kenkää ja joutuu kävelemään lopun elämää paljaalla jal… no olkoon. Hieman oli raskas päivä tänään.)

@@@

Kas, nyt tuon kuvan myötä lennähti lempeni laulu pienoisen ikkunan taa. Toivon, ettei sisällä istu ketään valvoen odottamassa. Tuonne on kyllä Valvoen Odottajienkin nyt niin himputin vaikea mennä, kun sinne ei ole sellaista tietä, jota pitkin näillä lumilla pääsisi. Mutta aikeissa on yrittää järjestää joku, joka pukkaisi vähän jotakin jotosta, jota pitkin voisi vaikka hiihtää paikan päälle. Vai ostanko hemmetti vieköön oikein peltipailakan? (Moottorin ääni olisi kyllä häväistys torpalle.) Tuvassa ei ole kuin pieni kamina, josta loppui jo nollakelillöä yösydännä puhti ja oli hypättävä sitä lataamassa, eikä sellaista nyt kestä Erkkikään, jos ei saa nukutuksi. Uusi, varaava piisi piti tulla syksyllä, mutta siinä tuli sylttyä, kun uunitehtaan joku alihankkija poltti tehtaansa vahingossa. -. Huom. siellä maamme kaikkien alihankkijoiden pajoissa ja verstailla: Varokaa aina kuumia uuneja! terveisin Klara. – No, jospa saamme pirttihin jonkun piisin vielä tälle keväälle. Ja on se kevät ensi vuonnakin (toivottavasti).

@@@

Kyllä tämä k….napandemia nyt näyttää pitkittyvän. Mutta me mennään kokka korkealla, nokka maskin alla ja sanotaan itsellemme: kyllä me tästäkin selvitään! Tällä hetkellä täällä, missä asutaan, ei ole mitään katastrofitunnelmaa, ei myöskään paikallisessa sairaalassa, jossa tänäänkin kävin. En uskalla potilasmääriä sen enempää valottaa muuta kuin sanomalla, että joitakin muutamia on ja tehohoidossa joku. Ei siis ryysistä sillä rintamalla. Jotenkin toisaalta tämä tilanne alkaa mennä jo rutiinilla niinkin pitkälle, että mietin tänään: koskahan tulee päivä, että viimeinenkin maskinkäyttäjä luopuu suojaimestaan? Menee vielä aikaa ja hysteerisimmät varmaan jatkavat maskin takana vuosia. Entä koska kätellään taas ihmisiä? Vuosia siihenkin, jos kätellään koskaan meikäläisen elinaikana. BTW: en ole saanut rokotusta, koska en enää päivystä. Etenen piikille kuten kuka tahansa ikäiseni naisenpuoli, jolla persus roikkuu ja leuan alla heltta heilahtelee. Siinä me mennään kengät lintassa samassa jonossa nykäys kerrallaan kohti piikkitätiä. Missään nimessä ei ole käynyt mielen vieressäkään ryhtyä jonossa etuilemaan, sylettää ajatellakin! Tiedän nimittäin, että tavan kansalla on ollut tälläisiä yrityksiä. Tuhoontuomittuja! Mutta eikös se viime kevään maskihuijari jotain piikkiä myykin, varmaan hyvään hintaan? Näin olin jostain lehdestä lukevinani. Porsaita äidin oomme kaikki!

Ei mutta hei: päivä pitenee ja kesää kohti tallustellaan! Siis iloitkaamme ja riemuitkaamme! Terve teille lintuset!

terveisin Klara, vanha kotka, joka on työn raskaan raatamisesta taipumassa petilleen

Ps. kerron vielä terapiamielessä tähän, että mua ihan hirveästi nyt kuvottaa somemaailma. Täynnä a) diivailua b) itserakkautta c) valheellista mielistelyä d) samojen Riisitunturikuvien ja Valtavaaramaisemien toistoa toistoa toistoa e) mutta Ville se vaan on edelleen hävveyksissä !? (viittaan edelliseen päivitykseeni) – Lukijani ei nyt yhtään hätäänny, sillä olen keksinyt tähän ratkaisun: pysyttelen sieltä pois. Eikä siinä sen kummempaa. Lisäys: siellä on toki tosi hurtteja, mukavia, fiksuja ja hauskoja kavereita läjäpäin. Mutta nuo jotkut mädät omenat pilaavat koko korin. Olen jo puolet mätäilijöistä laittanut estoon.

Hienot ilmat varmaan joka puolella kotomaata!

Aamusta katselin, kun aurinko kiersi männynrunkojen takana. Aprikoin Talonmiehelle, jotta minne lähtisi lumikenkäilemään. Hän hymähtelee ja naureskelee näille puheille, jotka kieltämättä ovat jokapäiväistä jorinaa. Meikäläinen kun niin viihtyisi vain luonnon huomassa ja sitten tulee se ristiriita, kun olisi kirjallisia hommia tehtävänä, pitäisi käydä hoitelemassa asioitaan puodeissa ja niin edespäin. Sielu kamppailee hetteikössä, koska tiedän kokemuksesta, että metsissä mulla menee aina koko päivä. (Tänään meni vain puolikas.)(Huomenna ehkä kokonainen.)

@@@

Upeita kuvia pukkaa kavereiden aikajanalle Pärstäkirjaan, Instagrammiin ja jotkut laittavat watsapp-rinkeihinkin. Mukavahan niitä on katsella! Kavereita on eri puolilla Suomea ja moni on käynyt hiihtämässä. Kuvalähetyksiä kilahtelee meikäläisen viestimiin. Hienoja reissuja näyttää olleen! Kyllä luonto ja ulkoilu on suomalaisen sielulle ihan kaikki kaikessa.

@@@

Siitä tulikin mieleeni edellisessä postauksessa mainitsemani Maanmittauslaitoksen karttatilaus. Lähetyksen saapumisesta kun tuli ilmoitus, niin iltana muutamana ajelin kaupalle sieltä postipisteestä karttaa hakemaan. Vähän mua huvitti Maanmittauslaitoksen pakkausmateriaalit, kun postinhoitaja ojensi pöydän yli lähes itseni pituisen putkilon. No, ma aattelin, notta heillä lienee karttalähetyksille yhden koon pakkaukset. Sovittelin putken autoon ja ajelin tyytyväisenä kotiin. Seuraavana päivänä päätin kurkistaa putkeen, niin kas: karttahan oli lähes putken levyinen 😀 Jollain tapaa oli mennyt mulla mittakaava yli ymmärryksen ja kun vielä olin rajannut kartta-alueen tosi laajaksi, niin siinähän tuli oikein kunnon käsikartta. Hekottelin sille tovin jos toisenkin ja laitoin sitten tyttärelle kuvakysymyksen: was tun, mitä tehdään? Hän on sanavalmis naisenpuoli, joten kauaa ei mennyt vastauksessa: ”Vaneri vaan taakse, niin näet koko seutukunnan kerralla.” Hihittelin pitkään sitä, kuinka meikäläinen kerää itselleen näitä hupaisia tilanteita ihan kuin se olisi jotenkin genomiin kätkettynä, että näin nämä aina menee. Karttakaan ei muovipinnotteisena ihan ilmainen ollut. Mutta Maanmittauslaitos on hyvä ja tärkeä virasto, joten mielelläni tuen heidän hommiaan. Toki taidetaan itse kukin tukea sitä myös verotuksen kautta. Hyvään tarkoitukseen raha menee, se selvää.

@@@

Asiasta avioliittoihin. Niin se vain on, että kun vanhoilla päivillä nainen ikävöi kumppania rinnalleen vaikkapa sitten avioeron jälkeen, niin ainahan sitten sievälle tytölle vastinpari löytyy. Voi sitä onnea, voi sitä riemua ja iloa! Sitä saa sivullinenkin iloita toisen puolesta. Miten silmät loistavat ja uuma on kaventunut, kun Tuoreeseen Morsiameen sattumalta törmää kesken kiireisen työpäivän. Sädehtii, loistaa ja huokailee: löysin elämäni miehen! Voi kuinka hienoa, kerrassaan upeaa yksinäisten vuosien ja edeltäneen pettymyksen jälkeen onni kukoistaa. Omakin sydän hykertelee.

Sitten tulee niitä lomakuvia. ”Minä ja Ville (nimi muutettu), Ville ja minä. Tässä me etelän auringossa, tässä me pusitellaan rannalla, me käsikädessä, me hiihtoladulla, me kuntosalilla, me menossa elokuviin. Ville on komea, eikö vain! Minä ja Ville tässä seisotaan vastakkain samanlaisissa lenkkeilyasuissa. Meillä kynttiläillallinen, katsotaan toisiamme silmiin viinilasit edessä tarjoilijan ottaessa kuvaa. Villen lapsi pääsee ylioppilaaksi, me siellä juhla-asussa, Ville komeana, minulla tiukka kotelomekko, hymyilen leveästi kameraan, silmät loistaa.” Onni suorastaan tirisee kuvista.

Sitten tarina jotenkin harmaantuu, hiljenee, väljähtyy. Ville näkyy kuvissa ja postauksissa yhä harvemmin. ”Laitan uudet tapetit. Kävin marjametsässä. Hyvä iltalenkki, huomenna pyöräilen.” Minä laitan? Missä me? Ei tohdi kysyä, lukija tykkäilee ja kysyy: Tuliko marjaa? Löysitkö sieniä? Oliko iltalenkkisi hyvä raittiissa ilmassa? Ei laita enää: voi teitä onnellisia, voi te pikku kyyhkyläiset. Koittaa vetää matalaa profiilia, ettei pakota kertomaan, ettei ahdistele. Mutta pikkuhiljaa käy yhä selvemmäksi, ettei Ville enää oikein ole kuvioissa, vaikka sukunimi vielä yhdistää.

Säälittää, surettaa. Ja vähän harmittaakin. Ja sitten tulee mieleen pätkä vanhaa suomalaista runoa: ”Kell´onni on, se onnen kätkeköön. Kell´aarre on, se aarteen…”

@@@

Mutta tässä talossa ei jaella pusittelukuvia nettiin, eikä seisota toisia silmiin tuijotellen (enää vuoskymmeniin). Vaan täällä menee sillä viissiin, että tilasin vahingossa neljä pyörälaukkua kahden sijasta. Ja kun tuherran niistä kahta Saksanmaalle menevään itse äherrettyyn palautuspakkaukseen, niin jo huutaa Talonmies tv-tuolistaan: ”Laita korkeintaan kymmenen sentin korkuiseen pakettiin, kun siitä menee pienempi postimaksu!” Johon minä rakastava aviovaimo ja pikku kyyhkyläinen karjun köökistä hermot riekaleina ilmastointiteipit käsissä kiinni, että ”MAksakoon helvetti vaikka mansikoita niin NE MENEE TÄSSÄ LAATIKOSSA NYT!” Siihen Talonmies recleineristaan: ”NO ANTEEKSI NYT KAMALASTI KUN TULI SANOTUKSI OLEN TOSI PAHOILLANI ETTÄ OTIN PUHEEKSIKAAN!” Johon minä annan täyslaidallisen köökistä ja rimpuilen käsiin tarttuneiden ilmastointiteipin palojen kanssa. Semmoisia kyyhkyläisiä me ollaan!

Näihin sanoihin Lukijani jättää hän. Ilo olkoon kanssanne, hyvä Lukijani! Klara