Huh huh, kyllä jänskättää, mutta päätin silti klipsutella muutaman rivin, koska aamusta saakka sellainen plääni oli mielessä.
Mikä jänskättää? No se, kun pitää mennä kaupunkibussiin tiettyyn aikaan tiettyyn paikkaan, ladata kännykkään mobiililippu ja mikä ihan hirveintä: osua sinne riittävän ajoissa. Olin näetsen koulumyöhästyjä ja siitä on jäänyt traumansa. Inhoan kiinteitä aikatauluja, jotka vangitsevat sieluni kanahäkkiin niin, etten saa mitään aikaiseksi. En kykene ryhtymään mihinkään, koska koko ajan on sellainen olo, että kohta myöhästyn jostakin. Pitäisikö lähteä tuntia aikaisemmin pysäkille seisomaan? – Eikä tämä vielä tähän pääty. On tavattava potilas klo 14 ja noustava junaan vähän ennen puolta kolmea. Jos juna on ajassaan siis. Etuajassa se ei onneksi lähde, se olisi jo liikaa meikäläisen psyykelle. – Että huh huh, kaikenlaista stressiä pukkaa.
Aamupäivä meni tämän giljotiinin vuoksi ihan harakoille. Siirtelin papereita pinosta toiseen ja takaisin, aukaisin kirjaa ja suljin sen, vastasin jotakin puolihuolimatonta johonkin viestiin. Mutta yksi helpottava seikka tässä on: Talonmies ja Rakki läksivät eilispäivänä metsämökille pois jaloista pyörimästä. Nimittäin on niin, että mikäli olen Kanahäkki-tilassa, alkaa Talonmies höpöttää tilannetta keventääkseen hätäpäissään niitä näitä. Hän kyllä vuoskymmenten antamalla kokemuksella huomaa minun pyörivän kuin kana häkissään munanteossa. Joku levottomuus iskee myös koiraan. Se alkaa kulkea perässäni, jaloissani ja kerjää huomiota, jolla se tarkoittaa: ”Onhan kaikki hyvin kultaseni? Aistin levotonta tunnelmaa.”
Juu, eipä auta. Vielä on tiskattava astiat, etteivät jää ylihuomiseksi siivoojan harmiksi. Hänelle tasoitamme aina tietä, tuolle siunatulle miehelle (kyllä, hän on mies), joka on auttanut meitä ensi kerran jo liki 20 vuotta sitten ja palasi avuksemme muutettuamme tänne uudelleen.
Toivotan kaikille hyviä ulkoilukelejä ja itselleni ehtimistä linja-autoon ja kykyä pyöriä aikatauluhelvetissä aina perjantaille asti.
Kiva, kun olet siellä, Lukijani! t. Klara
Ps. minulta ovat jotkut fasekaverit kerjänneet bloginpitoa. Olen sanonut, että mulla on jo blogi, jossa on vain harvat ja valitut. En halunnut sanoa, etten toivo tuttujen ja stalkkareiden seuraavan elämääni yhtään sen tarkemmin kuin mitä muutoin tietävät, kuulevat ja saavat selville.
Laitoinkohan tämän jo. En kyllästy katsomaan tätä maisemaa. Se, kuten lukuisat kaltaisensa versiot on otettu sieltä erämaamökin rannasta. Jumalainen paikka, sähkötön, vesiputketon autiotupamainen paratiisi. Kunpa vain ehtisi sinne.
Kuva otettu riippumatosta hyttysverkon läpi – arvaatte varmaan, mitä kaipaamme kaikki
Hyvä Lukijani,
toivottavasti olet pysynyt terveenä ja tapasi mukaan täydessä iskussa 😀 Marjat on pakastettu, matot kuurattu, tonttulakit ommeltu, pääsiäistipuille liimattu höyhenpyrstö ja sienet kuivattu, right? Olet kutonut tusinan nyt (taas) niin muodikkaita islantilaisneuleita, konmarittanut käsilaukkuvarastosi ja vaihtanut polkupyörään nastat. Hyvä!
@@@
Työhuoneen ikkunan takana sininen hetki syvenee. Takapihalla talonmiehen pikkukuuseen ripustamat valot kehivät sitä mukaa esiin kun luonnon taustavalo himmenee. Taas on päivä pulkassa. Mutta heps: vielä on päivää jäljelläkin, jotta ehtii teräsrunkoratsunsa selkään ja lähtee sotkemaan lumimöyhyyn. Sitä ennen kuitenkin joku sana.
@@@
Hain tässä välillä baarin puolelta latte macchiaton. Baarimikko on vetäytynyt työhuoneensa recleineriin tyypillisesti ja sanansa mukaisesti ”meditoimaan”. Siis rötvää narkoosissa suu puoliksi auki ja kuorsaa samalla kun edessään olevalla tv-ruudulla jossain ikivihreässä maassa jatkuu kolopallokisa ukon kuorsauksesta piittaamatta. 😀 Hah, mä sanon, ha ha!
Latte macchiatosta tuli Wanaema mieleen. Oltiin joskus 90-luvulla Gardajärvellä muorin ja tyttären, tuolloin noin 12v, kanssa. Mummo halusi kulkea omia teitään – kas, keneltähän minä perin taipumuksen? – ja kruisaili italiaa taitamattomana suvereenisti kaupoilla ja kuppiloissa nauttimassa kahvijuomaa. Pitkällä saksalla ei mummo selvinnyt, muttei se tahtia haitannut. Oppi nopeasti tilaamaan ”lattiamattoa”, jonka italiaanot oivalsivat oitis latte machiatoksi. Mummo kipaisikin joka päivä kierroksensa ja oli iltasella pelkästä uupumuksesta niin äkäinen, että hyvä kun tyttären kanssa uskallettiin hotellikaksiossa hiippailla.
Nyt saa mummo muistella jo suomenkielen sanoja. Kovin rivakkaa tahtia on ysikymppisen pää hapristunut. Viimeksi kun tavoitin puhelimella, kysyi ärhäkästi: ”Kuka siellä!? Mitä asia koskee?!” Jonkin aikaa sai henkilöllisyyttään selventää ennen kuin päästiin puusta pitkään. Valittelee toistuvasti itsekin muistiaan ja toteaa sitten (joka kerta), että toivottavasti olette tulleet isäänne. En kylläkään ole aivan saletti käsittääkö isäkseni joko veljeni tai vaihtoehtoisesti mieheni. Mutta samapa tuo. Kuhan on hänessä.
@@@
Tässä on yksi kaunis kesäpäivä, jolloin jätin purteni polun oikealle puolelle ja rompostelin eväsnyssäköitteni (tässä läjässä) kanssa laatimaan lounasta harjumuodostelman toiselle puolelle. Tämä on UKK-reittiä. Kattelelen tässä samalla pysyisinkö tuolla polulla pyörineni pystyssä, jos pyörälaukut roikkuu kahden puolen…
Jep, oikein arvattu! Olen toki hyvinkin jo aloittanut kesän retken suunnittelun. Yksinkö? Tottahan toki, rauhaa ja metsän huminaa haen retkeltäni. Melontaporukka taitaa edelleen olla siinä määrin hajallaan kesälomien suhteen, ettei taida onnistua sillä porukalla. Tähtään siis maan kamaralla toteutuvaan reissuun.
Talonmies on luvannut olla jonkun tunnin ajomatkan päässä, enkä mene kännykän ulottumattomiin. Silti ihan vähän jännittää! Tuleeko tästä mitään? Vai kaatuuko reissu jo kolmatta kertaa huonoihin keleihin? En nimittäin lähde +11 asteeseen räntäsateella ryyditettynä.
Lenkkiystävälle asiaa ruodittuani avasi hän minulle unelmoinnin käsitteen, jota aiemmin en koskaan ole oikein älynnyt, että mitä se unelmointi oikein on. Mutta nyt valastuin sanoistaan: ”Ihmisen pitää unelmoida! Vaikkei reissu toteutuisikaan, saat jo suunnitteluvaiheessa paljon, kun unelmoit ja suunnittelet.”
Näin se on! Tuleva wanna-do-retki läikähtää tuon tuosta mieleen kuin …kuin…öhh, no palaan tähän aiheeseen ehkä seuraavassa postauksessa. (Hint-to-myself: ”Vanhan valokuvakansion mä löysin yllättäen”.)
Olen tilannut roppakaupalla romua retkeä varten: uudet polkujuoksukengät (ale-hinta, en juokse polulla mutta kuljen kyllä ja näitä tarvii muulloinkin), titaanikattilan + paistinpannuksi käyvän kannen, titaanilusikan, vedenkantokassin, kuivapusseja (kevyempiä kuin vanhat), kaasukeittimen tuulisuojan (vanha on huono). Vielä pitää hommata vähän vaatetta ja kantolaitteeseen muutama lisäverme. Reittiä olen katsellut ja pähkäillyt tulistelupaikkojen, laavujen ja autiotupien sijaintia. Tarkoitus on edetä siten, että oma autiotupamökki olisi maali. Pieni tuskanhiki iskee, kun ajattelee viimeistä kahtakymmentä kilometriä ennen mökkiä. Näen jo itseni puskemassa eteenpäin reissusta väsähtäneenä, paikat ihan ”rikki” kuten nuoriso-osasto ilmaisee. Mutta tällä mennään. Eihän tässä ole enää kuin, tjaah, puolisen vuotta aikaakaan. ;D
(Ja jospa räntäsade sittenkin torppaa koko yltiöpäisen suunnitelman…tai keleihin voi jollain tasolla joka tapauksessa vedota.)
Somewhere over the rainbow.
@@@
Meinasin laittaa tähän tietokoneen ruudulle jonkun katkeran syytöksen ja herjan itselleni luettavaksi, siis sellaiseksi moittivaksi ja vähätteleväksi sisäiseksi ääneeksi. Mutta pyyhinkin sen pois ja kirjaan sittenkin asiaa näin:
Tartu unelmiisi ja toteuta ne nyt, kun vielä jotenkin jalka kulkee ja pää riittää ohjaamaan risteyksessä oikealle polulle!
Jätänkin sitten tämän tekstin tähän itselleni ja kenties hieman Arvostamalleni Lukijallenikin. Jospa hänelläkin on unelma, jonka toteuttamisen ja toteutumattomuuden välillä käy kamppailua itsensä kanssa saamatta selkoa siitä kumpiko vie voiton, minä vai minä.
S-kaupassa tavattu kaunotar! Käsittämätön luonnonrakennelma!
Hyvä Lukijani,
vaikka nyt on tuli hännän alla ja olo ahdistunut edessä olevan päivän, oikeastaan koko loppuviikon ja seuraavankin mukanaan tuomista lukuisista hommista lukuisilla eri tahoilla, niin silti päätän lohkaista aivan pienen siivu aikaa tässä välillä. Sain juuri ainakin kaksi ensi viikon alkuun sijoittuvasta luentomateriaalista jollain tapaa harsituksi kokoon.
Note-to-self: pitääkö näin monta rautaa olla tulessa yhdellä ihmisellä?
Nämä yllä mainitut ovat siis työelämän vaateita. Lisäksi tulee sukulaiselta käskyjä kauko-ohjaimella. Pitää hommata Wanaemalle hoitokotiin vaate- ja muuta tavaraa. Soittelee hoitokotiin ja saa toivomuksia, asiallisia kyllä. Sitten seuraa tarttuminen kauko-ohjaimeen satojen kilometrien päästä. Paikalle on satojen kilometrien päästä vaikea tulla, matka pitkä, aiheuttaa kustannuksia ja sitä rataa. Mutta minä olen joutilas, olenhan vielä työelämässä mitä suurimmassa määrin, kiireet ja matkakustannukset koskevat vasta eläkeläisiä. (Kävin iltamyöhäisellä marketissa hommaamassa mummolle roinaa, sivun virkistyskuva on siltä reissulta.) – Tähän sopii yksi mielilauseistani hieman muotoiltuna: nykyään on niin vaikea saada kunnon sukulaisia. Jos sanoin tämän jo jossakin yhteydessä aiemmin, niin pahoittelen kertausta.
@@@
Ilmoja pitelee. Saamme täällä maalla kuulla may-day- uutisina heti Trumpin edesottamusten jälkeen joka torvesta, että Helsingissä on satanut lunta! Wau! Tuommoista luonnonkatastrofia koko kansa ihmettelee! Pertsalla ja Kilulla on Teslat jääneet lumikuorman alle, heh. Sanon kuin poikani vinosti naureskellen: ”Mut hei,eixne pääse sporal?” Anteeksi anteeksi anteeksi. Mun sukulainen ihmetteli joskus takavuosina, kun tämä sama ennalta arvaamaton ja ihan järisyttävä lumensataminen iski heille sinne, että mistä saa sellaisen lapion, et onx niitä semmosia, joilla voidaan hei työntää snötskin diikeen, ett’ ne ei tiiätsä niinku ole siin skäbäl skrättäämässä glubeen ja föntsät brägää kun strobot tsäppää.
En ikinä viihtyisi tuolla seudulla, enkä viihtynytkään. Kokeiltu on. Mutta hyi minua: kaikki eivät voi valita työpaikkojaan eikä puolison työpaikkoja. Totuus on kuitenkin se, että Meilahden palkkataso on muuhun Suomeen nähden kitsas ja asunnot kalliit. Palkkataso on yleinen tieto, joka on tarkistettavissa Lääkäriliiton sisäisiltä sivuilta. Paras palkkaus erikoislääkärillä on pienehköissä keskussairaaloissa. Uskokaa tai älkää. Isoissa taloissa on paljon saman sarjan työntekijöitä, joten kellekään ei voi antaa mitään ylimääräistä, muuten se on annettava liudalle muitakin vastaavaa työtä tekevälle. Siis kaikkille kitsautta, niin kukaan ei koe etujansa poljettavan. Tämä varmaan koskee kaikkia työnteklijäryhmiä.
BTW: en ymmärrä yhtään, miksi meneillään olevcan viruksenhoidon suhteen media huutaa, että hoitajat ovat kovilla. Kyllä se on pieni porukka hoitajia, jotka kamppailee näiden potilaiden raskaimpien hoitovaiheiden kurimuksessa. Vissiin siellä ei lääkäreitä ole sitten laisinkaan? En ole ainakaan havainnut median rummuttavan lääkäreiden jaksamisesta. Tai sitten vain emme herätä yleistä empatiaa, me hyväkkäät raharosvot, jotka emme tee muuta kuin lekottelemme ja ajelemme maastureillamme naurettavan lyhyen koulutuksen jälkeen. (Minulla ei ole maasturia.)
Jassoo, kuten sanottua, vähän ahdistaa tulevat työkuormat, mikä tokikaan ei käy ilmi mistään 😀
Lähdenkin tästä nyt sitten purkamaan yhtä sumaa, jossa kohta potilaat jo odottavat. Kampaan tukan, vedän henkeä ja käännän moodin plus-puolelle, sillä potilaat ovat pääsääntöisesti tämän homman ehdottomasti paras puoli, eikä stressiään saa heihin purkaa missään tilanteessa, jämpti on näin!
Ttärajalta viime vuonna. Liekö jo ollut täällä tämä kuva. Nuo edessä näkyvät kukkulat tms. on jo itänaapurin tiluksia.
Päivä on mennyt ihan muissa hommissa kuin mistä oli itseni kanssa alunperin puhe.
Ensin aamusta löytyi puhelimesta koulukaverin lähettämä watsapp. Oli nähnyt kouluaikojen harrastekerhon somepalstalla parin naispuolisen kaverin profiilikuvat ja järkyttynyt. Toinen heistä, muutaman vuoden meitä vanhempi, oli laittanut profiilikuvaksi tuoreen, lähinnä bikinikuvaa vastaavan paljastelun. Toinen hyväkäs pyllyili ruudulla jumppatrikoissa jossain hemmetin asanassa.
Tätä hälyttävää tietoa piti pureskella kaksissa naisin. Ollaan jo hyvinkin kuuskymppisiä, vähän yli, vähän alle, nämä mainitut nimenomaan yli. Mietittiin:
a) tarviiko vanhemman naisen hävetä keikistelyä vähäpukeisissa vartalokuvissa?
b) tarviiko semmoiset kuvat itsestään laittaa ylipäätään mihinkään ja last but not least
c) mikä tarve ajaa naisen tähän? Että lapsenlapset näkevät kireäpyllyisen mummonsa paljastelukuvat somekaverilistallaan?
Ei keksitty syytä. Myötähävettiin, lujasti. (Ei mutta hei: kummallakaan ei taida olla lapsenlapsia. -> Lapsenlapsi pitää olla joka naisella, jotta oma narsismi pysyisi edes jossain rajoissa julkisilla foorumeilla.)
@@@
Mutta mihin toimiin tuuskaantui tämä pyhäpäivä? Katsopas tätä Lukijani! Jollei meikäläinen ole kartalla, niin ei sitten kukaan.
Tänään kävi niin, että istahdin kirjoituspöytäni ääreen havaitakseni sen jääneen valtavien paperi- ja kirjaröykkiöiden alle. Tuumailin, mahtuisiko pöydän viereen apupöytä, jonne röykkiötä voisi kaataa. Ja sitten… josta seurasi, että… kunnes seuraavaksi… ja niin eteenpäin ja poispäin.
Lopputulos: kirjahylly oli vaihtanut paikkaa, kirjat seulottu, samoin paperipinot. Eskaloituipa touhuilu karttavarastollekin. Lehtilaatikkoon lähti Ålands karta, kun ei sinne ole 20 vuodessa tullut lähdettyä. Samoin kävi Lissabonille (en mene toiste) ja Alppireitistöille vuodelta anno Dazumal ja läjälle kotomaan lehtisille ja pinkalle aikanaan kopioituja karttalehtiä.
Pinoista löytyi Talonmiehen ja meikäläisen hoitotestamentit allekirjoitettuna ynnä nippu työtodistuksia eri aikakausilta. Havaitsin, että yksi toimistani on määräaikainen ja sessio päättyy tulevana vuonna, heh! Tuli itsellenikin yllätyksenä, vaikka omia kasojahan nuo on, eikä niitä kukaan työnantaja ole tullut tänne kotosalle kasailemaan. Paperikin on useamman vuoden takaa, siksi lie unohtunutkin koko juttu. No, asia olisi kyllä aikanaan realisoitunut, kun ei sähköinen avain olisi enää reagoinut 😀 Tämmöistä meikäläisen hevosenoksennusmainen elämä on, renkutusta sinne tänne.
Mitä jäi jäljelle? Aivan oikein: kuvassa oleva kasa karttoja. Siinä on kaikki ne kartat, joilla olevia polkuja ja reittejä olen ainakin haaveissani kulkenut, joissakin sentään oikeastikin ja eniten koirankorville väännellyillä useampaan kertaan.
Nyt on suunnitteilla kesän retki, mutta kulkupeli vielä arvonnassa: Apostolin kyyti, pyörä, venho? Ilmansuuntakaan ei ole hahmottunut puhumattakaan ajankohdasta, kun ei lomaansa tiedä. Nykyään ei voi olla varma mistään paitsi yksistä sukujuhlista, jotka pitänee jollain excusella skipata. Oliskos hyviä tekosyitä tarjolla? Saattaa olla huono vitsi kehittää häivetoiminta teeskennellystä karanteenista. Entäpä työvelvoite pakkomääräyksellä? Pikapäivystysvelvoite pre-eläkeläisille, terveisin Sanna Marin? Täytyy miettiä. Töitä kesällä tulee joka tapauksessa olemaan paljon, sen tiedän jo nyt.
@@@
Mulla on tässä vieressä selekoituneena Tuntsan kartta (aiemmasta tuttu, henkisesti haastava polvivaivaiselle yksinkulkijalle), Itä-Suomen retkeilykartta 1:250 000 (valinnanvaraa piisaa), Peuran polku (aiemmasta tuttu, henkisesti helppo kelle vain) ja Pohjois-Suomen retkeilykartta peräti 1:400 000, että valinnanvara sen kun paranee 😀
Pohjois-Suomessa karsiutuvat heti pois populaarireitit, joten pitäisi keksiä joku oma viritys. Marivaarasta UKK:hon voisi olla vähemmän ruuhkaista, Pöyrisjärvelle taitaa tänä päivänä suunnata ihmislaumoittain sakkia, mutta läskipyörällä voisi yrittää. Inarinjärvelle on jo speksit, kun yksi potilas piti pitkät puheet veneilystä siellä – heleppoa ku heinän teko kuulemma ;), siis moottoriveneellä liikkuu mökkeilemässä. Sole ko lähteä yksin kajakilla. Sen kun liipottaa menemään oikein tai nurinpäin ja viime mainitussa tilassa huutaa keskiselällä selekiästi artikuloiden, jotta aaaaa-pu-va apuva apuva aaaa-puu-va, niin ei se ole sen kummempaa. Tosin olen kuullut siellä olevan kalastajia roppakaupalla kruisailemassa ongenkoukut vedessä, mutta kaipa sitä jonkun naaraan sitten tarttuu.
Sittenhän on tuota itärajan pintaa Vätsäristä heti Vironlahdelle asti, että senkus lähtee talsimaan. Kolille en enää mene, enkä kylmävetiselle Pieliselle. Koettu on, en tykännyt Simpauttajan seutukunnista. Puula, Päijänne, Keitele, Kyyvesi, Suvasvesi, Konnevesi, Oulujärvi, Simojärvi… onhan näitä. Helvetinjärvi, Tiilikkajärvi, Merenkurkun saaristo, Turun saaristo ja mitä vielä. Oulankajoki on melottu kolmesti ja siellä on sakkia kuin pipoa nykyisellään, jotta nou-nou.
Pidän siis Lukijaa vielä jännityksessä jonkin aikaa ja tilaan sitten kaikessa hiljaisuudessa paljulla varustetun luxusmökin. Sen lasiverannan vieressä olevalle mättähälle asetan rinkkani, täytetyn karhun häämöttämään takavasemmalla ja huokailen, että tulipa taas polkujuoksukengissä kannettua 25 kilon rinkkaa lähemmäs neljäkymmentä kilometriä tälle päivälle. Tässä kohtaa muistuu mieleen vuosien takainen palkittu luontokuvaaja, jota joku jossain retkiryhmässä muisteli. Ihailtu ihmemies käytti ainakin osassa palkituista kuvistaan täytettyjä eläimiä. Ahneudella ei ole rajaa, eikä persoudella kerätä itselleen kunniaa. Vai liekö pelkkiä kateellisten puheita, mene ja tiedä.
Jos lukijani pääsi ansiokkaasti tänne saakka, saa hän bonuksena päivän reseptin: maailman helpoin jauhelihakastike. Löytyi jostain lehdestä. Resepti alla.
Teidän Klara S
MAAILMAN HELPOIN JAUHELIHAKASTIKE
Ainekset: 500 g jauhelihaa, 1 purkki pippurikermaa ja 1/2 dl sinappikurkkusalaattia, Valmistus: jauheliha paistetaan, kaadetaan sekaan loput aineet, lisätään suolaa ja se on siinä. Lidlin pottumuusia lisäksi, niin varttitunnissa on herkku pöydässä. Bon appetit!
Joulun vakiokuviot: anopilta 25 vuotta sitten saatu joululiina, jonka tilasi Kotiliedestä. Alla on niitä aiemmin mainostettuja isoäidin pitsiliinoja, joka saatu häneltä henk.koht. 30 vuotta sitten. Tuon tontun sain kerran yhdeltä lapselta, joka oli eräällä kurssilla, jota lapsille pidin joskus 80-luvulla, Missähän sekin lapsi on nyt?
Tässä sitä istutaan aiemmasta niin tutussa joulupositiossa, nimittäin keskiyön tuntumassa miettimässä, kuinka mahtaa yöuni maittaa, kun tuli torkahdettua sohvalle makuupussissa. Ollaan siis kotona, mutta minähän leiriydyn täällä kotosallakin ties mihin nurkkaan eväineni. Risukeitinkin on, muttei siihen ainakaan toistaiseksi ole tohtinut laittaa sisätiloissa valkeaa. – Penni ajatuksistasi arvostettu Lukijani! Olen samaa mieltä: joskus sitä ihan pysähtyy miettimään onko kaikki kynttilät kuusessa meikäläisellä.
Mutta heti kohta läsähtää päähän vanha marttalahokema, jotta antaa kaikkien risukeittäjien kukkia kukkia vaan! Helevaatta, että mä sitten inhoan tuota kritiikin kieltävää naurettavaa wanhan kansan hymistelyä. Tälle on Juhani Knuutin luennoissa joku nimikin, mutten nyt saa sitä päähäni tähän hätään. Siis keskustelun lopettamiseen tähtäävä kommentti jonkun fariseuksen suusta. Vaikkei tosiasiallisesti kukaan, väitän: kukaan, oikeasti noin ajattele kuitenkaan. Kenenkään kriittiseen ajatteluun pystyvän ihmisen ajatus tuo ei ole. Siis, että muka kaikki kukat saisivat rehottaa. Mitäs hlvetin arvomaailmatonta ja näkökannatonta elämää se semmoinen on. Sahajauhoja nuppi täynnä ja naamassa autuas hymy, jotta antakaa kaikkien kukkien tulla tyköni, vai? Njet, mä sanon: njet! Valetta, itsepetosta, omahyväistä, yläpuolelle asettuvaa ylenkatsetta toisten kriittisille ajatuksille.
@@@
Tästä pääsenkin päivän opinkappaleeseen: mihin laitetaan vanhat Raamatut, joille ei ole käyttöä ja joita on -saa sanoa, että- heinähäkillinen? Ovat notkuneet erinäisten ihmisten erinäisissä hyllyissä vuoskymmenet ilman, että niihin on kukaan kurkistellut. Vahinko on aina laitettu kiertämään. Nyt suuri taivaallinen arpa lankesi tähän taloon, jossa tunnetusti tavara kuin tavara siirtyy linjastolla herkästi ulko-ovesta eteenpäin. Mutta minne? Ei noita voi kirpputorille laittaa, ei viedä naapuriin, ei laittaa lehtikeräyslaatikkoon, eikä viedä työpaikan kahvihuoneen pöydälle ”saa ottaa”-kyltin kanssa.
Että miksi niitä on läjittäin siunaantunut? Yksinkertaisesti siksi, että lähipiirissä on joskus vaikuttanut kirkonmies, joka lienee hommannut ittelleen pyhän kirjan joka sapatiksi. Antaa kaikkien psalmien kukkia kukkia vaan, mutta miksi ne siirtyy meikäläisten siioniin kukkimaan? No siksi, että tytär sai ne riesoikseen, mutta muisti sitten suursiivouksensa yhteydessä meidät, kun ei tiennyt minne olisi ne vienyt. (Tuo pikkukirja on Psalmit ja Vanha Testamentti tahi sinnepäin.) Pakanoita ollaan näköjään kaikki tyynni, kun wanha teksti ei paljon päätä pakota. Älköön tästä kukaan pahoittako mieltään, sillä kunnioitan kyllä kaikkien uskonnäkemyksiä ja lestadiolaisia on ihan sydänystävissänikin. Omaan elämään nämä sinällään mielenkiintoiset teokset eivät kuitenkaan kuulu. Olen enemmän semmoinen pastafari (viite: Yle Areenan dokumentti). Vaikkei mulla ole sitä niiden hattuakaan kuin nurkkakaapissa. Siitä mieleen, ettei mulla kyllä ole tohtorinhattuakaan, vaikka semmoiseen seremoniaan olen joskus sekaantunut. Hattu maksaa tonnin ja mihin mä sen pistäisin? Vaatehuoneen hyllylle tonnin hattu, hei halloo. Sain kyllä hatturahan tuolloin lahjaksi, mutta käytin sen johonkin mielekkäämpään. Näin ylenkatseinen se minä tyttö olen, mutta antaa kaikkien pissapäiden kukkia, kukkia vaan. Kyllä maailmaan hatuttomia mahtuu.
@@@
Nyt on kello 0.03, eikä tässä sinällään mitään, mukavahan tässä on keittiössä istua pitkän pöydän ääressä turisemassa joutavia. Hieman kumminkin askarruttaa, kuinka suu pannaan, kun ylihuomenna on oltava työpaikka-asussa klo 8, joka tarkoittaa ylösnousemusta (jos sallitte ilmauksen) kuuden maissa. Semmoiseen ei ole viime päivinä vartalo tottunut enää laisinkaan. Äskenkin heitin pyörälenkin semmoiseen aikaan, että viisaampana olisin ollut jo yöpuulla.
Lähden yrittämään. Talonmies jo kuorsaa ja rakki on vetäytynyt pesäänsä. Pitää kuitenkin vielä lukea Indonesian kuulumiset ja kuulostella Intian valtameren aaltojen kohinaa rivien välistä. Vai onko se Kiinan meri?
Voimia kaikille kukkasille ja kukkijoille, Klara S.
Kuva otettu yhdestä vanhasta kodistamme. Sijaitsi semmoisessa paikassa, ettei semmoiseen ympäristöön tulla enää ikinä pääsemään. Mutta taakse jäänyttä elämää ei parane ryhtyä haikailemaan Aikansa kutakin, sanoi pässi. (Tuo amaryllis tuli tyypiltä, joka petti mut todella törkeästi työelämässä: oli härskiyden huippu.)
Nyt syy-tyy-tämme kynt-ti-län, se liekkiin leimahtaa 🎶
Hyvä Lukijani,
raivaan juuri tietäni it-laiteviidakossa päästäkseni blogisivulla alkuun. Minua kohti kurottelevat siriseviä bittikäsiään ainakin seuraavat pirunkoneet:
1 kpl omia puhelimia (Omena)
1 kpl omia varapuhelimia (kirjoituspöydän laatikossa Nokian ikivanha karvahattumalli, hyvä!)
Viisaampi kysyy: mitäs vielä puuttuu? Viidakko vastaa: tuuletin, imuri, munankeitin, papiljottien lämmityslaite, aggregaatti, maidonvaahdotin, robottileikkuri ja separaattori. Ainakin nämä.
@@@
Heti aamusta päätin ottaa virkistävän blogikirjoitushetken. Mutta kokemus on osoittanut, ettei meikäläisen hommat koskaan ole kovin suoraviivaisia mieluisassakaan toimessa.
Ensin tuli käteen puhelin. Sormi osui myöhäisyön watsapp-keskusteluun Bret-a-Porterin kanssa. Samalla nakkisormi kuitenkin sipaisi jotain videopuhelun aloituskohtaa. Siitä seurasi Pret-a-Porterin vastausyrityksiä ja minun väärä hälytys-viestejä. Rintaman rauhoituttua yritin poistaa ”vastaamaton soitto”-luurinkuvaa, josta laukesi uusi soitto P-a-P:lle, joka yritti vastata, johon vastasin, että väärä… jne jne.
Kierteen katkettua siirryin Yrjön* ääreen tarkistaakseni sähköpostit. Päätin samalla siivota OneNote-arkistoa: mission impossible. Olenkin pitemmän aikaa osoittanut it-osastolle OneNoten käyttöongelmista siinä määrin sofistikoituja kysymyksiä ;D ettei niitä ymmärrä pitkälle koulutettu asiantuntijakaan. Kierteisten kysymysten asettelu on vahvimpia lajejani, kaikilla sektoreilla. It-pelikentälläni on tilaa ja mahdollisuus useisiin banaanipotkuihin, onhan ympärille siunaantunut peräti neljä (4) it-osastoa. Voi rauhassa kehitellä monen tason kysymyssettiä vaikkapa tähän tapaan:
Onko tähdissä elämää ja jos on, millä sovelluksella saisin yhteyden toisiin sivilisaatioihin, meneekö Zoomilla vai otetaanko Tiimssi kehiin?Jos ottaa break-out-roomsit käyttöön pysyykö Saturnus linjoilla, kuullaanko Plutossa? Pääseekö International Space Station hakkeroitumaan linjoille?
@@@
Usein on kuitenkin niin, että uutterasta selittämisestä huolimatta pulma jää tukihenkilölle avautumatta. Ymmärrän siis vallan mainiosti potilasta, joka toistuvasti koittaa selittää vaivaansa eri lääkäreille kunnon vastausta saamatta.Että jos laitan jalkani näin kallelleen ja niskan kenolleen, niin vasemmalle puolelle kylkeen sattuu, miksi? Tuskaa ei vähennä se, että nykyään on niin vaikea löytää asiantuntevia kokemusasiantuntijoita. Jos alan selittää tuota OneNote-juttua tai pähkäillä jotakin vastaavaa, minua katsotaan hitaasti ja sitten joku sanoo: ei mutta hei, pitikö meidän lähteä? Joten ei auta kuin jatkaa kapisen päänsä varassa. (…josta kärsii koko ruumis.) Konkluusio: yksin oot sä ihminen, sotkun keskellä yksin.
Mutta voi elämää: nytpä olenkin jo omalla koneellani ja blogin äärellä! Aspergerin riemuvoitto! Saan huokaista syvään, rentoutua ja kurkistella toivorikkaana blogipihalle kesätuulessa suhajavien koivujen välistä: näkyykö pihalla ketään? Onko joku uimassa ihanan lämpimässä kesävedessä? Liplattaako laine laituria vasten?
Jotta puuttuvat kesälaineet eivät harmittaisi, liitän tähän kuvan kesän melontaretkeltä, kun äkkiä alkoi nousta puuskittainen navakka sivutuuli. Olin menossa edessä näkyvän niemennokan taakse kartasta havaitsemalleni erämaan hiekkarannalle. Kuviahan otan solkenaan, oli keli mikä hyvänsä.
@@@
Ja palatakseni maan tasalle aprikoin: onko Indonesiasta kotiuduttu? Onko Lukija saattanut jouluvalmistelunsa hyvään malliin? Kivipiparkakkuset, pienten kätösten koristelut, repeytyneet paketoinnit, mustanpuhuvat maustekakut, laimeat glögit, itse pantu hiivainen jouluolut, litistyneet jouluhedelmäiset, silliräämi, bataattirusinat, perunaruiskaus, neilikkatulpitettu kinkkunen, kompotti, äidin luumuinen vaahtosotku, käsinvaletut kynttiläräpellykset ja vesisateen kestävät muovijäälyhdyt, maustemäti, piparkakkulohi, livekalatorttuset ja luumutursoke, itse sävelletty joulumusiikki, kauneimmat kor..nalaulut, kaatuneet hyasinttiasetelmat. Ja sen semmoiset.
Minen ole tehnyt mitään. Talonmiehelle on yksi joulukuvitettu paperipussi. Sen sisällä on nassunkestävää partapalsamia tms. Tilasin nettikaupasta, pussi löytyi vanhasta kenkälaatikosta. Mielikuvituksellani ei näetsen ole rajoja. Talonmies onneksi näyttää huolehtivan jälkeläisten huomioimisesta. Mutta koskahan kerkeäisin katsomaan Wanhaa Äitiä? Juna taas mua iltasella kuljettaa työreissuun. Uskaltaako palvelutaloon joulunpyhinä mennäkään, koska nyt on…jätän sanomatta.
Voimia Arvokkaalle Lukijalleni ja hyvää joulun odotusta sinnepäin! Jouluna huilaillaan!
Katselen kaapin päällä olevaa valonauhasökeröä, jonka pikkuruiset lamput ovat kuin hangella kimmaltavat timantit. Paapan rintamalla asemasotavaiheessa veistämä karhu on jotenkin sotkeutunut niiden lankoihin ja jäänyt tyytyväisenä valomeren keskelle jumituksiin. Toiselle isoisälle kävi huonommin. Hän jäi venäläisten verkkoihin ja palasi laatikossa kotikonnuilleen. Siellä häntä oli vastaanottamassa 35-vuotias leski ja muutama pienokainen.
@@@
Ajatus vierähtää kuolleeseen tuttavaan. Mikä määrä energiaa, lahjakkuutta ja pystyvyyttä makaa jossakin päin kotimaata kylmiössä odottamassa pääsyä haudan lepoon. Aivan mahdotonta, kummallista ja käsittämätöntä on ajatella, että koko potentiaali on nyt vain kylmennyt ruumis, jonka soluissa ei enää ole toimintaa. Sellainen upea neuroniverkosto – ja yhtäkkiä onkin sähkövirta katkennut ikuisesti. Aivan uskomaton tuhlaus Luontoäidiltä.
Tässä olohuoneen perimmäisessä nurkassa istuessa ajattelen, kuinka nopeasti elämän kulku saattaakaan muuttua – sanalla sanoen: hetkessä. Näen sieluni silmin itseni makaamassa pitkin pituuttani olohuoneen lattialla kasvot mustikansinisinä, Talonmiehen juoksentelevan ympäri huushollia etsimässä puhelintaan koiran sählätessä hätääntyneenä seassa. Siniset valot läikähtävät pihalla, naapurit syöksyvät katsomaan mitä on meneillään. Puna-keltapukuinen ambulanssiväki ryntää sisään defibrillaattorin kanssa, yksi kantaa tippavehkeitä ja lääkelaukkua. Pum-pum-pum, lähteekö käyntiin vielä, pum-pum… Talonmies seinän vieressä kauhusta kankeana, koira häädetty pesuhuoneeseen. Ja thäts it. Äkkiä onkin juoni vaihtunut. Näin se menee, näin se on mennyt ja näin se tulee menemään monessa kodissa tänäkin joulunaikana. Siis ja jälleen: carpe diem! Rakastetaan toisiamme ja ollaan toisillemme hyviä ja ystävällisiä joka päivä. Sillä yhtään päivää ei ole tuhlattavana, ei ainuttakaan.
@@@
Tämmöisiä jouluisia tunnelmia täältäpäin. Talonmies kävi kotipaikkakunnallaan laittamassa kynttilät haudoille sillä välin kun me koiran kanssa vietettiin emäntä-koira-laatuaikaa. Raspattiin hammaskivi (iso ja kiltti kaveri, suostuu kaikkeen), huollettiin tassut tassurasvalla, leikattiin kynnet ja laitettiin sinkkivoidetta hautuneisiin tassunväleihin, turkinharjaus kaupan päälle. Tuo koira on niin mainio! Maailman ystävällisin ja tottelevaisin kaveri. Mulla on näitä koiria ollut nuoruudesta saakka, enkä ole tohtinut lajia vaihtaa, kun näiden vinkeet tietää.
Summa summarum: edessä on työläs sillisalaattiviikko yhdessä jos toisessa roolissa. Lisäksi tarjolla oli viikonloppuna terapeutin ja kuuntelija rooli, jonka troppasin. Terapiantarve oli yhden työpisteeni esimiehellä hallinoimansa alueen ongelmien vuoksi. Ongelmat eivät onneksi kosketa minua, eikä asiakaan kuulu minulle mitenkään. Miksi siis istuisin vapaa-ajallani puhelimessa toisten murheita setvimässä? Sitä vartenhan on ammattilaisia, ihan palkan edestä. Niskan pitää vain taipua apua pyytämään. Kaikilla se ei kuitenkaan taivu. Ja siitä niitä ongelmia sitten syntyy, itselle.
Näihin kryptisiin mietteisiin,
Klara
Ajjj, mä katson tätä mökin rantavettä, johon kuu paistaa vai onko tuo otsalamppu. Eniveis, kuvittelen kuinka kahlaan veteen uimaan ihanassa vedessä, linnut laulavat ja ympärillä on täysi rauha. Voi kunpa olisi jo kevät!
jos sallit, niin raapustan muutaman sanan tästä heittelehtivästä kyydistä. Allani on valtion rautajalkatamma, joka laukkaa vaahto suupielistä kuohuen läpi mustien metsiköiden, ohi pienten taajamien, yli siltojen. Ja pimeyden keskellä kimmeltävät lukuisten pikkumökkien kirkkaat jouluvalot.
@@@
Jossakin oli vastikään kysely: mitä työtä tekisit, jos saisit vapaasti valita, eikä palkasta tarvitsisi välittää. En keksinyt sitä silloin, mutta äskenpä keksin ja halusin sen heti tulla kertomaan: olisin veturinkuljettaja!
Puhkoisin pimeyttä rataa tarkastellen. Vieressäni tuhahtelisi pieni kahvinkeitin, josta kaataisin itselleni kupposen tuon tuostakin pidempien suorien ratoksi. Tiirailisin yläviistosta radanvarsikammarihin, joiden akkunat aukeavat kuin akvaariot pimeyden mustasta seinästä.
@@@
Päivävuoroilla tähystäisin metsäneläimiä. Näkisin hirviäidin kahden vasansa kanssa apehtimassa ratatörmällä. Heille soittelisin iloisesti torvea ja äitihirvi nostaisi etukoparansa iloisesti tervehdykseen. Semmoinen kuski minä olisin. Saisin Valtionrautateiltä työn sankarimerkin ja uuden punaisen lippalakin, jossa lukisi: Make VR Great Again. VR antaisi minulle kymmenen ilmaista kahvilippua ravintolavaunuun. Sinne hipsuttelisin eteläpohjanmaan selkosilla, kun mitään merkittävää ei olisi odotettavissa ennen Tamperetta.
Elämä olisi leppoisaa, yövuoroja varten olisi pieni makuukammari ohjaamon peräseinällä ja muutama huurteinen pikkuruisessa jääkaapissa kahvinkeittimen alla. Siinä minä loikoilisin, antaisin autopilotin tehdä töitä ja katselisin vaellusvideoita haaveillen retkikohteista.
@@@
Taisinpa torkahtaa. Kurottaudun kohti junan ikkunaa ja havaitsen sieltä vanhan ämmän naamataulun. Punainen lippalakki on tiessään, eikä huurteisesta tietoakaan. Pöydällä lojuu kasa mandariininkuoria, pussillinen naurispaloja ja tyhjä teemuki.
Hyvä. matkatoveri, täällä minä. Mitäs se minä? Minä ihmettelen, ettei näköjään noin kahteen viikkoon ole löytynyt muutaman tunnin luovaa rupeamaa, jotta olisin kirjoittanut luottoystävälleni, Ainoalle Lukijalleni siis. Tälle aamulle oli tarkoitus rauhassa istua tähän ruskean kirjoituspöytäni ääreen. Ja nauttia ilosta, jonka saan näppäinkirjasinten asettelusta aivokuorisignaalien määräämään järjestykseen. (Olen antanut itseni kertoa itselleni, että jonkun ilonpilkahduksen tuotan Lukijallenikin. Ettei hänkään tuskan vääntelemin kasvoin joudu kirjasinpöheikön läpi kahlaamaan.)
@@@
Että mikä on pitänyt kiireisenä? Helppo sanoa heti: muiden asettamat aikataulut. Näihin luetaan tietysti työaikataulut, joissa on pysyttävä.
Sitten myös omaiset: kaksi muuttajaa, yksi lapsenlapsi, yksi dementti, yksi vähäosainen, yksi vaikeasti metabolisen oireyhtymän kourissa kamppaileva, yksi ripuloiva koira. Sitten on vanhat toverit: yksi vaikeasti selkäkipuinen (ohjattu selkäortopedille), yksi vihamielisen miehen kanssa sinnittelevä (tarjottu olkapäätä), yksi yksinäinen itsetuntovaivainen (annettu kehuja kaikista Lapin hiihtokuvista, muttei poroista kun ne paskoo mun myynnissä olevan pirttini ympäristön ja seisoo kuistilla). Sitten on työtoveriinsa kyllästynyt kaukopaikkakuntalainen (kannustettu vaihtamaan kinkeripiiriä). Sitten on työkuorman alle uupuva lähiesimies (Kieltäydytty lisäduunista, tarpeeksi jo muutenkin). Lisäksi on yksi kuolinpesän jakoa kärttävä sukulainen, jota kiukuttaa: ”Kun kukaan (muu, toim.huom.) ei tee asian eteen mitään!” Näistä viimemainittu kuormittaa ehdottomasti eniten.
Yritän opetella asettamaan rajoja aikatauluihini. Ehkä olisikin toisen osapuolen vuoro asettua joustorooliin: ”Ota tai jätä, mulle käy vain tämä”. Olen nähkääs yleensä se joustavampi kuminauhanainen (lukija havaitsee kirjasinten värisevän itsesäälistä ja omahyväisyydestä). Perusteen esitin joskus eräälle Nelikymmenvuotisen Tulipalokiireen juoksuttamalle*. Peruste oli tämä: työn lisäksi ei ole mitään niin fiksoitua toimitettavaa, etteikö siitä voisi joustaa. Kunhan siis chillailen elämääni. Mutta nyt se on loppu! Sankarimainen oman ajankäytön haltuunotto alkakoon! Ja seuraa teesin naulaus. TEESI: Hei maailma: tulin ulos kaappikellosta!
*Jotta armollinen ja sitämyöden jalo luonteeni esiintyisi edukseen lisään tähän: 40vuotinen Tulipalokiire assosioituu mitä todennäköisimmin seikkaan, jota pimittää. Nimittäin äärimmäisen uuvuttavassa mittakaavassa seuraa kaipaava puoliso. Talonmies on verrokkihenkilö: ei koskaan soita minulle, kun olen retkeilemässä. Puhumattakaan, että soittaisi viimeisenä leiripäivänä tunnin välein kysyäkseen, ”Koska sä tulet kotiin?” Talonmies tietää, että tuon tyyppinen toiminta saisi minut raivoihini ja häipyisin leiriin kuukaudeksi. (Miten tuommoista voi joku sietää, kysyn vaan.)
@@@
Harjoitus on alkanut.
Osa 1. Operaatio ”Radikaalin ratkaisu”, ennenkuulumatonta! Siirsin nimittäin Toveri Oloneuvoksettaren kanssa sovittua tapaamisaikaa tunnilla (sic erat scriptum!) aiheuttaen mitä todennäköisimmin pienen kriisin päivän lukujärjestyksessä. Köksäntunnit vaihtoi paikkaa liikkatuntien kanssa, jumalatonta menoa. Syy siirtoon: saan rauhassa ja ajatuksen kanssa latoa nämä katkerat ja röyhkeät kirjasimet Lukijalleni. Olen kuin Tyyne Kettunen, joka suomii ystäväänsä Aune Natusta. Mutta ei hätiä mitiä, sillä todennäköisesti hakemukseni ei mene läpi, mutta katsotaan.
Aune Natusella on rutiininsa. Siis suoritteet, toimintamallit ja ”olin kyllä aikonut klo X tehdä asian Z”. Mutta ollaanpa nyt kerrankin armollisia: meillä jokaisella on tärkeitä asioita, jotka on pakko (tai sisäinen pakko) toteuttaa. On huollettava lomaosake, on markettipäivä ja tehosiivousiltama. Lisäksi on mankelointimaanantai, saunanpesutiistai, hiihtolenkkikeskiviikko, toimelias torstai, pesutupaperjantai ja lastenlapsilauantai. ”Mutta sunnuntai on vapaa, sovitaanko se?” Ja minä ajattelen: vai sovittaisko Zoom-virtuaalilenkki pesutupaperjantain jälkeen, kun olen junassa tulossa paikasta Q.
@@@
Lopuksi sananen rajoitteista, joihin https://paratiisinvangit.blogspot.com ansiokkaasti puuttui. Suosittelen Lukijalleni hakeutumista tämän blogin ja etenkin tämän tekstin ääreen. Siinä on meille tuttuja mausteita ja ainesosia, jotka on jollain tapaa tarttuneet jokaisen kurkkuun enemmän tahi vähemmän.
Tunnistan blogitekstissä mainitun, peruuntuneen tilaisuuden aiheuttaman vapaudentunteen. Omalla kohdallani se johtaa välittömään ahdistukseen johtuen luonteeseeni tervan lailla tarttuneesta piirteestä hoitaa sellaiset asiat heti pois alta, joissa on itsellä joku rooli. Seurauksena on hyvin usein jonkinlaiset hiertymät toimintaympäristössä. Tuore esimerkki on email-pommitus suuntaan Ö, jossa viranomainen ei saa päätetyksi asiaani. Huom: syy ei ole kiire, vaan osapuolen saamattomuus. Ja uskallan sanoa varmaksi tiedoksi.
Tämä k***na-aika on omalta osaltani ollut hektistä nettikokousten ja mööttejen rallia o.t.o. Kaiken päivätyöhön sisältyvän höösäyksen lisäksi on pitänyt heittämällä hankkia pätevyys sen-tämän-ja-tuon sovelluksen käyttöön. Tähän ei aikatauluissa (sic!) ole huomioitu mitään ylimääräistä varausta: heittämällä kehiin vaan.
Mutta kuten sanassa ehkä sanotaan, ja ellei sanota niin se tulee sinne lisätä, jotta kaikesta aina kumminkin jotenkin selviää! …Paitsi kuolemasta. Tuttavani meni juuri äkillisesti pois: R.I.P.
Tässä sitä on suomalaismaisemaa jonkun ajan takaa. Tältä syksyltä kumminkin.
Päivän mietelauseita:
Mitä ihminen tekee, jollei tee työjuttujaan, työpaikalla tahi kotikoneella? Siis touhuile kirjallisen työn, konsultaation, kirjallisuuteen perehtymisen tms. parissa? Note-to-self: tarkkaile toimiasi. Oletko työnarkomaani? Eikö elämässäsi ole muuta sisältöä? Häpeäisit, hyvä ihminen.
Mistä tietää hotellihuonetta varatessaan Co..d19:n muuttaneen matkailua? Siitä, että suomalaiskaupungista tehdyn majoitusvarauksen jälkeen ruutuun bongahtaa mainos, jossa kannustetaan ”Pidennä reissuasi!”. Vaihtoehdoiksi tarjotaan seuraavia eurooppalaisia kaupunkeja: Helsinki, Tampere, Turku ja Vantaa.
Vietitkö aamupäivän sohvalla shaalin alla? Mikset mennyt kuntosalille, laiskimus? (Selittää itselleen: iltasella on 8 km talsimista hyvässä seurassa ja todennäköisessä myrskytuulessa, mikäli Ilmatieteen laitos tietää oikein. Note-to-self: ei tässä iässä voimat riitä kahteen urheilusuoritukseen päivässä. Saako synninpäästön?)
Miksi Pentti Linkolan elämänkerrasta on tullut muistutus, jota ei vieläkään ole huomioitu? Ja miksei sitä ole luettu? Note-to-self: uusi laina, lue kirja.
Miksi ikivanha Lenkkikaveri keskittyy niin paljon terveysasioihinsa, vaikka on huolehtinyt terveydestään äärimmäisen tunnollisesti aina ja on lisäksi hyväkuntoinen, liikunnallinen ihminen? ”Mulla ois sitten huomenna se kolesterolimittauskin!” Oikein kin-pääte tuohon loppuun kuuluu aina. Siis on vielä muutakin (huolestuttavaa, toim.lisäys). Äänensävynsä? Jep, kuin muistotilaisuudesta, seppeleenlaskupuheesta, hautajaissaaton takarivin kuiskaamolta tai ”Uhtuan omaiset”-ryhmän pyhäinpäiväpuheesta. Mulla ois sitten huomenna siirtyminen ajasta ikuisuuteenkin. Me-myself-and-I, my body, my cholesterol, my et cetera… Vai ehkä: My sorrow? My hided depression? My dysphoria? My ”I want to be noticed”. Note-to-self: se, ken päivät pääksytysten kuuntelee ja kommentoi ihmisten terveysongelmia, se vaietkoon niistä vapaa-ajallaan. Jämpti on näin.
Äidin pannunalus. Pelastettu tyhjennyksen alle asetetusta asunnosta.
Olitko mielestäsi hyvä ihminen käydessäsi vierailijana hoitolaitoksessa äitiäsi katsomassa? Muori siitä kovin ilahtui ja hämmästeli kuinka jollain tapaa hänelle tuttu vierailija (=tytär) saattoi muistaa hänen äitinsä lempinimen! Wau! Ja vieläpä siten, että vierailija muisti muorin äidinäidinkin, ”Lahtisen (nimi muutettu) mummon”. Note-to-self: olit. Hyvä ihminen siis. Btw, nyt oli mummo kyllä niin höyryllä käyvässä tilassa, ettei tähän mennessä aiemmin. Paljon on toki kilometrejä jo mittarissakin, jotta ihmekös tuo.
Onko oikein, että Talonmies puuhailee keittiössä spagettikastikkeen teossa? Note-to-self: on. Juuri oikea järjestys. Näyttää vain siltä, että nykyään on niin vaikea saada tehokasta keittiöhenkilökuntaa. Tilaus on tehty jo aikaa sitten (Note-to-More-Serious-People: vitsailen.)
Tuliko edellisestä mieleen se, kuinka suomalainen vakavamielisyys ja totisuus joskus ihmetyttää? Kyllä tuli. Se sanottiin eilen radiossakin: totinen ja tosissaan ottava kansa. Note-to-self: ei kaikki. Mutta osa on edelleen mieltänyt Uno Cycnaeuksen opit ja saksalaisen pedagogiikan kynsillelyövät opetukset: pitää / täytyy / on noudatettava / ei saa koskaan / virheettömyys kunniaan / säännöt! / … Joitakin mainitakseni.
Kiitos seurasta! Heti virkistyin!
Klara
Wanha Tonttu ja joskus jollakin pihalla olleet kauniit, edellisen hortonomiomistajan kylvämät kukkaset.
