Hyvä Lukijani,

istun edelleen Autiotupamökin pöydän ääressä ukonilmaa pitelemässä. Nyt on tosin jo kyse ties monennestako räminäkelistä sitten edellisen postauksen. Tarkoitus on lähteä kotimatkalle, mutten tohdi heilua pihalla autoa pakkaamassa vesisateessa, kun yläpuolella paukkuu.

Ukkoseen suhtautuminen on lapsuuden ja nuoruuden innostuneesta ukkosjännityksestä vaihtunut epävarmuuteen. Lukijani ehkä muistaa jonkun kokemuksistani. Vaikkapa sen, kun pitkäinen iski nenän edessä rantamökkiin istuessani paatissa sen edustalla n. 300 m päässä. Jos kuulet tarinaa jossakin kerrottavan, niin siinä tulee terveiset meikäläiseltä rikkinäistä puhelinjohtoa pitkin. Olen kertonut sen likipitäen kaikille suomalaisille ja tarina saattaa lähteä kiertämään. Lisäksi joillakin ihmisillä on taipumus kertoa jonkun toisen tarina ikään kuin omanaan! Olenpa minäkin ollut omaa tarinaani kuulemassa. Myötähäpeä oli suuri. Kertoja, nimekäs ja asemansa vuoksi arvostettu ja silläkin hetkellä ihailevien perskärpästen ympäröimä, väritti tarinaa itse keksimillään lisukkeilla. Oli työn takana pitää suunsa ja olla sanomatta, ettei se kyllä ihan noin mennyt!

###

Tuosta tuli mieleen taannoinen tapaus. Eräs omista osakkeistaan ja arvostaan jotenkin epävarma, pitkän uran tehnyt henkilö (ei lääkäri) kertoi minulle täytenä totena, että häntä oli pyydetty hakemaan isohkoa pomovirkaa. Naureskeli sanoneensa, ettei tosiaankaan hae, vaan aikoo kyllä lakisääteisesti eläköityä lähiaikoina hetki kun pystyy. Ihmetteli, että pyydettiin! Totesin ihmetteleväni itsekin! Tosiasiallisesti ajattelin: onpa outoa, hulluksiko ovat firmassa tulleet? Hänhän on vuosien varrella tunnettu hyvinkin ongelmallisena tyyppinä, hankala työyhteisön jäsenenä, mikä on laajasti tiedossa. (Varmuuden vuoksi: ei ole myöskään potilaani, tietenkään. Sanotaanko, että nk. pakollisia tuttavuuksia eräästä yhteydestä, tunnen erittäin hyvin pitkältä ajalta.)

Miten tarina jatkuu? Siten, että sattumalta törmään kyseisen firman keskeiseen rekrytointipuolen vastuuhenkilöön Z, joka kertoo firmassa suunnitelluista muutoksista. Niiden vuoksi uusintavat esimiestasoa ja auki on pomotason paikka, johon toivovat dynaamisia hakijoita. Kysyn (viattomasti aivan): onko hakijoita tai tehtävään soveltuvia henkilöitä jo tiedossa? Ovatko esim. kyselleen sopivilta henkilöiltä halukkuutta, sitä kauttahan dynaamisia henkilöitä voi löytyä? Henkilö Z huokaisee: ”Ei ole. Kun ketään sellaista ei ole tullut mieleen. Onko sinulla?” Sanon, että öhh… no eipä ole…

Mietin itsekseni monta päivää, mikä oli kupletin juoni. En keksi. Ehkä samaa kuin some-maailmassa: itsensä korostamista, nähdyksi ja huomatuksi tulemisen tarpeen tyydyttämistä, kenties suuruuskuvitelmiakin? No, niitähän meillä on jokaisella jossain määrin. Minäkin Suurena Kirjailijana tunnettu henkilö haastateltavana A-studiossa. Mielikuvissani siis 😀 ”Oi katsokaa, sieltä hän tulee! Yleisö puhkeaa raikuviin aplodeihin! Klara Saken – tarinoiden ja soljuvan kerronnan jättiläisnainen, mestari, sanan valtikan hallitsijatar, josta koko Suomi ja oikeastaan myös Eurooppa ja sitä myöten myös Schengen-maat puhuvat!”

…ja mikä on raaka, harmaa totuus. Suuri Kirjailija istuu autiomökissä ja räpyttää kapista konettaan. Alueella ei ole ristin sieluakaan aplodeeraamassa. Ellei sellaisiksi lasketa järven syvänteissä väijyviä pulskia ja leukojaan lonksuttelevia haukia.

###

Sade loppui. Keitän Lidlin pottumuusia, sotken siihen kaksi Blå Band Lohi-pussia, laitan voisilmän (voita vielä löytyy), sammutan hyttyssavut, nakkelen kamppeet kärryyn ja lähden tielle jännittämään puhkeaako takarengas.

Olkoon tuleva viikko Lukijalleni armollinen!

Klara

Hyvä Lukijani,

ethän paljasta olinpaikkaani? Hyvä, niin arvasinkin – ja luotan sinuun. Nyt on nimittäin niin, että minulla on tämän kesän lomasista ensimmäinen pätkä menossa, ruhtinaalliset 9 päivää. Oma vika, tunnustettakoon, mutta tätä pätkää olen ajatellut pitkin talvea karttoja tutkaillessani. Ehkä Lukija muistaa tämän?

Olen tällä hetkellä täällä Autiotupamökillä odottelemassa mille alkaisin. Mukana on vaelluskamppeet, maastopyörä ja kajakki on nykyisin täällä mökillä, kuljetusvermeetkin. Alkuun täällä olivat sekä Talonmies että Rakki, mutta he kaasuttivat eilen kotiin. Tarkoitus oli tästä pikkuhiljaa siirtyä joko polulle tai jollekin vesireitille. Kelit kumminkin on nyt niin tiukat, että aika on kulunut lähinnä tuossa rannassa pulikoidessa. No, yöllä olin reippaampana: värkkäilin erilaisia majoitteita pitkin pihoja muuten vain huvikseni. Tahtoo sanoa: torpassa olin tukehtua. Ulkona on niin juukelisti siivekkäitä verenimijöitä, ettei sielläkään oikein voi ainakaan ilman suojaa olla. Yöllisten taisteluiden tiimoilta nyt onkin vähän silmäluomi raskas.

###

Ehkä Lukijani ihmettelee otsaketta? Ei hätää, kerron mistä se juontaa. Olin nimittäin hieman säätelemässä irtaimistoa piha-alueella, kun puhelimeeni oli soitettu. Soittaja oli pyörittänyt numeroni ajankohdassa 14.50 ja uudelleen ajankohdassa 14.50 ja vielä varmuuden vuoksi 14.53. Lapsikin tietää, että ellei puheluun vastata heti, niin kannattaa tuota pikaa lyödä numero uudelleen tauluun, niin vastaamisen todennäköisyys kasvaa merkittävästi. Jollei silloinkaan vastata, niin muutaman minuutin päästä voi vastaamista pitää jo lähes varmana.

Tarkistin Kuka Soitti-palvelusta, kuka soitti. Kännykkänumero näytti olevan sen yrityksen nimissä, jonka hoivissa Wanha Äiree on. Kävin siellä juuri viikolla häntä morjenstamassa. -Ja nyt tulee se pointti, joka seisoo tässä: en aio soittaa takaisin. Leikin, että olen kaukana erämaissa, niin kuin oikeastaan olenkin, mutta tiehän tänne tulee. Aion siis teeskennellä olevani jossain kaukana vaelluspolulla pitkien matkojen päässä lähimmästä ajoneuvosta. Nimittäin: jos kyse on loppuneista karamelleistä, ehtii asia odottaa. Jos satojen kilometrien päässä puhelimen kautta päivystävä, kyseisen firman palveluksessa kesälomittajana oleva lääketieteen kandidaatti on sanonut, että mummo on vietävä heti päivystykseen, kun yskäisi eilen ja lähihoitaja on siitä kovin huolissaan, niin Herran haltuun, minä en täältä lähde häntä kiikuttamaan minnekään. (Tälläistä on sattunut.) Jos mummo on siirtynyt Tuonilmaisiin hyvin korkeassa iässä, niin ei sekään ole kiireasia. Siis mikä on? Ei mikään, tuon ikäisen kohdalla. Hänellä on voimassa EIE joka tarkoittaa suomeksi: ei elvytetä. Se on juuri oikea päätös inhimillisesti ja rationaalisesti. Olen tämän häneltä kysynyt silloin, kun vielä oli oikeustoimikelpoinen. Hän ei halua elämää turhaan pitkittäviä, epäeettisiä kuoleman venyttämistoimia. (En halua itsekään. Olenkohan muistanut sanoa tyttärelle.)

Piru minussa herää näissä asioissa myöskin, tunnustan heti. Nimittäin minulla on sisaruksia. Ja kuten Lukija nopeasti päättelee: mummo on myös heidän äitinsä. Jospa soittaja siirtyi soittamaan heille.

###

Ukkonen ei tullutkaan. Se on huono juttu, sillä helle on paahtava ja mökissä on sisällä 29 astetta. Katsoin juuri mittaria. Suljin toisen ikkunan, koska sieltä ei tule kuin lisää lämpöä.

Siirryn maalaushommiin, jos saan raatoni ylös.

Virkistäviä kesätuulia, Klara

J.K. Jos tulee hyviä ideoita essee-tyyppisen kirjan aiheiksi, niin tänne vaan!

Hyvä Lukijani,

tässä sitä mennä tössytellään eteenpäin vähän sinne ja tänne. Viimeisimmän kirjoituksen jälkeen tuli mökkitiellä vastaan se perävaunullinen rekka ja sitten puolisen tuntia myöhemmin puhkesi autosta rengas. Semmoista sattuu. Mutta huumorintaju loppui siihen, kun merkkiautoni (pakko olla, kun pitkiä matkoja ajelen) liikkumisturvan asiakaspalvelija unohti tykkänään tilata paikalle hinausauton. Siinä sitä sitten oottelin rauhassa kolmatta tuntia työmateriaalia lukien, olinhan Jumalan selän takana, jossa kaikki on kaukana. Kun materiaali oli luettu kävi mielessä, että nyt voisi jo hinuri tulla. Soitin uudelleen asiakaspalveluun…jossa kävi ilmi, että edellinen asiakaspalvelija oli jättänyt asian siihen. – Sivistys on vietokykyä, mutta tuossa kohtaa se kyllä meinasi loppua.

Hinuri tuli 4,5 h kuluttua ensimmäisestä ilmoituksesta, josta johtuen olin sijaisauton luona aamuyön ensitunteina, josta johtuen oli yövyttävä lähimmässä hotellissa, kun voimavarat ei enää riittäneet ajella satojen kilometrien päähän kotiin. Aamun etäkokouskin oli alkamassa klo 8. Siihen osallistuin hotellihuoneesta, seuraavaan kokoukseen autonratista. Oman auton renkaanpaikkuuta en joutanut jäädä odottamaan, koska piti ehtiä kotikaupunkiin, että ehti junaan. Oman auton haku ja sijaisauton palautus satojen kilometrien päähän oli sekin oma episodinsa, kun lopulta palauduin junareissulta.

Mitä opin? Opin, ettei suomalaiseen voikaan aina luottaa. Opin, että nykypäivän autoista ei renkaita niin vain vaihdetakaan. Tässä tapauksessa edes autossa ollut renkaanpaikkaussettikään ei olisi auttanut, koska renkaassa oli suuri viilto. En huomannut ajaessa, että olisin mihinkään terävään saanut kosketusta. Vararengas on, mutta sillä saa ajaa enintään 80 km/h, eikä pitkiä matkoja silläkään vauhdilla. Joten junaan en olisi ehtinyt. Siitä puolestaan olisi seurannut noin 10 potilaan ajan peruuntuminen ja siirtyminen johonkin öö-mappiin odottamaan seuraavan vuosituhannen alkua. – No loppu hyvin, kaikki hyvin, kukaan ei kuollut eikä sairastunut.

###

Uusia tuulia? Kyllä vain.

Nyt on käännekohta, joka tuntuu ottavan joidenkin voimille – muiden kuin minun. Kun joku päivä sitten raivostun luuytimiä myöten ja karjun erään kaupungin hotellihuoneessa puhelimeen niin, että alakerrassa pikkusormi ojossa viiniään maistelevat takuulla kohottelevat kulmiaan, tiedän rajani tulleen vastaan. Lähiesimieheni on vaipunut narsistiseen itsesääliin, johon minun pitäisi olla jonkinlainen lohduttelija. Ei käy! Ei vaan käy. Kun väännän hänelle kitapurje oikosenaan, että Suomessa työntekijällä on oikeus lopettaa työsuhteensa, tuntuu tilanne yhä aikaa sekä naurettavalta että raivostuttavalta.

Ehkä Lukijani on hyvää hyvyyttään pysytellyt työpaikassaan pelkästään siitä syystä, ettei pomolle tulisi paha mieli? Ehkä häntä on jopa syyllistetty poislähtemisestä, jonka jälkeen on suunnitelmiaan syvästi katunut ja pyydellyt hartaasti anteeksi moista julkeutta? (Sarkasmia.) Tähän ei meikäläinen kyllä lähde mukaan piiruakaan: työsuhteen päättämisen oikeus on heti perustuslain jälkeen seuraava oikeus, jota tässä maassa totisesti kunnioitetaan.

Edellä esitetty voi kuulostaa hyväosaisen puheilta, kun on aloja, joissa työtilaisuuksia ei niin vain olekaan. Mutta en ole sellaisella alalla. Eläkkeeseen ei enää kovin monta vuotta ole, joten hyppään nyt syvään päähän ja katson, voiko elämäänsä saada vapausasteita vai ajaudutaanko sosiaaliluukulle. Joka tapauksessa ”hommassa löytyy” ainakin tällä hetkellä, liiankin kanssa.

###

Kun ajelin korjattuine renkaineen tällä viikolla yli 800 kilometriä ehdin ajatella tulevaisuuttani. Autonradio ja kaikki huutavat toosat oli vaiennettu, jotta kykenin miettimään. Siinä ajaessa makustelin tulevan mahdollisen (huom. pelkkää fantasiasarjaa nämä puheet) kirjan alkusanoja näin sanoen:

”Ja sitten hän alkoi kirjoittaa. Hän kirjoitti ja kirjoitti, näpytti ja raapusti. Kunnes kaikki olivat lopen kyllästyneitä tarinoihinsa, eikä kukaan halunnut enää koskaan kuulla hänestä yhtään mitään.” Tuohon perään sitten lähdettäisi purkamaan tarinoista tukehtuneiden lukijoiden tilaa ja taustasyitä.*

”Rosalien ja Michaelin katseet kohtasivat – katse kuin ikuisuus, täynnä polttavaa intohimoa, kiihkon katse. Ja he tiesivät: tämä johtaa vääjäämättömään lopputulokseen.” Loput uusimmissa Harlekiini-sarjoissa 10 jakson kertomuksena.

”Olipa kerran, kauan kauan sitten, prinsessa, jonka lakeija oli juuri jättänyt irtisanoutumisilmoituksensa hänen tyynynsä alle. Paperi oli ryppyinen ja ratiseva. Se häiritsi prinsessan kauneusunia niin, että vahtivuoron vaihtumisesta kertova fanfaari oli pelkkää sirkkojen ininää ratinan rinnalla.” Tämä voisi olla ajankohtainen aloitus.

Keksin myös tämän: ”Ovi. Silmille läjähtävä esimiehen ovi, joka jää kaikumaan aivokuorelle kuin aseman junanlähtöilmoitus: matka alkaa, paluuta entiseen ei ole.” Tämä on oikeasti tapahtunut ja yksi nyt tehdyn ratkaisun kulmakivistä, nk. viimeinen pisara, lumipalloefektin lähtöpiste.

*Kerran yksissä pikkujouluissa mieslääkäreille pidettiin maireita, puolihärskejä puheita naishoitajien toimesta. Meitä naislääkäreitä muistettiin toisenlaisin tekstein. Minun kohdalleni soperteli huomattavan juovuksissa ollut hoitajatar näin: ”Firman satutäti. Kertoo tarinoita.” Olin siitä kovin otettu 😉 ja aattelin: helmiä sioille, en kerro enää koskaan mitään. Enkä ole sittemmin kertonutkaan.

Näihin puheisiin Teidän Klara

Hyvä lukijani,

kun en tähän iPadiin todennäköisesti saa kuvaa näkyviin, niin kuvailen maiseman sen sijasta. Kas näin: vasemmalla edessäni on kohtalaisen suuri, erämainen järvi, rannassa kajakkini laiturin vieressä. Vastapäiseen rantaan on ehkä noin kilometri, enkä enemmänkin. Siellä ei ole karhuja ja susia lukuunottamatta kuin metsää, suota ja valtakunnan raja, jonka takana asuu länsimaista ihmistyypistä poikkeavaa kansaa. Uskallan näin sanoa, kun olen useamman kerran ollut työssäni heidän kanssaan tekemisissä.

Ilma on kaunis! Olen pienen lomasen turvin täällä melomassa ja hieman myös mökin kunnostustöiden parissa askartelemassa. Tänään on tarkoitus palata kotiin, mikäli mökkitien varrelle sattunut hakkuutyömaa päästää minut ohitseen (kauhunaama). Näet itseni puristumassa hiekkatiesortuman vuoksi päälle kaatuvan tukkirekan alla. Täysin realistinen pelko, eikö totta 😉

###

Uutisia: olen irtisanoutunut julkisen puolen työstäni jatkaakseni free lancerina siellä täällä, minne ketään muuta ei saada – tai mihin hullukaan ei suostu. Jatkan matkailulääketiedettä, siis kulkemista junalla ja omalla peltiruunalla. Pidän siitä ja työmääränkin saa täysin itse annostella eli pysyy omalle vartalolle sopivassa hallinnassa. Ei tarvi soppakauhasta syödä jonkun toisen syöttäessä väkisin.

Jo nyt on osoittautunut se, minkä toki olen nähnyt aiemminkin vastaavassa tilanteessa: tämmöinen ilmoitus menee lähiesimiehillä tunteisiin. Miksi? Siksikö, että persoonani on niin korvaamaton? Että seurani ja läsnäoloni kirkastaa heidän päivänsä, tuo onnellisuutta ja iloa heidän elämäänsä? Että puoliso, sukulaiset ja naapurit huudahtavat: voi kun olet onnen Pekka/Pirkko/muunsukupuolinen, kun sinulla on Klara alaisenasi! Eläisipä hän (työtaakkansa alla) ikuisesti! -Vino hymy- Ja kun toinen lähiesimiehistäni emailaa ”Olisi kaikkien kannalta parasta, jos vielä jatkaisit”, niin vastaan siihen oitis, että kaikkien muiden paitsi minun.

…ja sitten teen, kuten luonteelleni on tyypillistä. Soitan korkeimmalle pomolleni ja kysyn: ”Haluatko kuulla koko stoorin vai osan siitä?” Hän, tuo yhtä suoranuottinen kuin minä, vastaa:”Koko stoorin tottakai!” Niinpä kerron. Siinä menee viisikymmentä minuuttia, jona aikana hän itkee. Itkee sitä, että tiemme eroavat (pitkäaikainen työtoveri, edennyt sittemmin hallintotehtäviin), itkee omaa uupumustaan, itkee menetystä. Mutta minun kohtalostani hän on iloinen: pääset vapaaksi, pääset elämään itse määrittämääsi elämää viimeiset työvuotesi! Näkee asian kannaltani, näkökulmastani, hyväksyy ja tukee – vaikka viime kädessä lähtöni konkreettiset seuraukset joka tapauksessa päätyvät hänen pöydälleen ja sähköpostiinsa: se lähti – että kuka nämä työt jatkossa tekee, entä nämä ja nämä?!

Loppulause: kun ilmoitan päätöksestäni lenkkikaverille, saan vastaani kännykän keltaisen pyöreänaaman, jolla on huulipielet alaspäin. Kun olen jo pitempään kertonut hänelle alustavista aatoksistani tämän tyyppisen ratkaisun suhteen ja läpikäynyt perusteita, näkökantoja, uupumustani näin suuren työtaakan alla, on hän vain moralisoinut. Kertonut, että hänen mielestään minun tulee pysyä julkisella puolella. Että hänen mielestään julkisella puolella pitää olla, jotta asuinalueellamme ihmisten hoito olisi turvattuna.

…ja minä mietin: kenenkähän hoitoa hän viime kädessä ajattelee?

Näihin puheisiin ja tunnelmiin. Pakkaan autoni ja lähden hitaasti valumaan kohti tilannetta, jossa ollaan tukkirekan kanssa nokat vastakkain nippa nappa yhden ajoneuvon levyisellä mökkitiellä. #koskapuunhinta #koskavanhaisäntäkuolijuuri #koskaperikunta #koskarahaasaatava.

Teidän julkisen terveyden huollon petturinne Klara, luuseri, potilaita ajattelematon omaneduntavoittelija, lusmu

Hyvä laiminlyöty Lukijani,

kirjoitan sinulle nyt pitkästä aikaa.

Lienee parisen viikkoa tässä vierähtänyt. Mutta Lukijani on pitkämielinen! Ja niin olen itsekin. Ajelin vajaan 2 viikon sisällä 740 km + 76 km + 140 km + 220 km + 220 km, ainakin nämä. Paljonko tuosta tulee? Ainakin Suomi päästä päähän. Sen lisäksi istuin junassa kuutisensataa kilometriä. Mutta laiska matkojaan laskee ja antaa kaikkien pyörien pyöriä, pyöriä vaan! (Koskahan Lukijani kyllästyy jargoniin, joka muokkauskelpoisuudellaan kyllä hakkaa useimmat kuluneet fraasit kuin Cassius Clay, jos lukijani muistaa tuota nyrkkeilyhanskailun mestaria.)

###

(Nyt Talonmies ja Rakki heräsivät piruvie…/kurkistaa työhuoneen oven ikkunasta/…joku meni vessaan, eikä se ollut Rakki.)

Heräsin klo 5.20, teeskentelin itselleni puoli kuuteen saakka nukkuvani, jonka jälkeen itselleni muka yllätyksenä heräsin ja hiippailin työhuoneeseen. Naapuruston nuorimies polkaisi moottoripyöränsä käyntiin kuuden maissa, jolloin varmaan suuri osa lähitienoosta vaihtoi unet teeskentelyn puolelle. Me dinosauruksethan on totuttu kärsimään. Paitsi eräät, joiden nimi selviää allekirjoituksesta. Olen nähkääs kova puuttumaan asiaintiloihin, jos ne mielestäni ylittävät sietokyvyn tai yleisen käsityskyvyn… jonka itse olen toki määritellyt :D.

(Selevä tappaus vessan suunnalta: niistää nenää kovaäänisesti, täytyy olla Rakin sijasta Talonmies / allekirjoittanut kurkistaa työhuoneen ovi-ikkunasta, ketään ei näy/ )

Varhaiseen heräämiseeni voi olla syynsä: tein eilen työnkuvaa rajaavia päätöksiä, jotka ovat alitajunnassa pitempään hakeneet muotoaan.

Meikäläisellä on näetsen yksi virkatehtävä, henkinen riippakivi ja aikataulun kahle, mutta josta korvaus on sellainen, ettei mökin muurari liikahtaisi sillä metriäkään. Raha ei totta vie saa olla ihmisen ainut motiivi, mutta jonkinlainen kohtuus pitää korvauksissa olla, etenkin kun kyse on kokeneesta ammattimiehestä. Sanon itseäni tarkoittaen ”ammattimiehestä”, se kuulostaa heti vakuuttavammalta – eikö totta! Jos sanoisin: ”kyse on kokeneesta ammattinaisesta”, herättäisi se vinoja hymyjä. Entäpä tämä: kyllä työmies on palkkansa ansainnut versus kyllä työnainen on palkkansa ansainnut? Talonmies korjasi ammattinaisen hienosti muotoon ammattilainen, ei hullumpaa! Konkluusio: kyllä ammattilainen on palkkansa ansainnut!

Summaroiden: en ala enää ylläpitämään julkista terveydenhuoltoa p#skakorvauksella, njet. Olen tehnyt sitä vuosia. Ammattimieskin edellyttää palkkatason kunnioittavan tekijäänsä. Vaikka julkisen terveydenhuollon palkkatasoista suurin möly lähtee Tehystä, niin aika on kyllä ajanut kokeneiden erikoislääkäreidenkin palkkatason ohi jo kauan sitten. Lääkäriliitto ei vain pidä tästä meteliä: etusijalla on se, mikä kansaa puhuttaa, nimittäin tk-lääkäritilanne, tärkeää sekin. Mutta ei tk-lääkärin tekemä lähete päädy mihinkään, jollei sillä ole vastaanottajaa erikoissairaanhoidossa.

Tässä päivän ay-epistola.

###

Tänään on etätyöpäivä, jota täytynee ryhtyä käynnistelemään, vaikka luomi tuntuu vähän raskaalta. Jos nokka kopahtaa tietokoneen näppäimistöön, on toki koko ilta aikaa puuhastella kirjallisia töitään. Näin tein eilenkin ja tein yhden monimutkaisen sähköpostiviestin – johon vastattiin vartin sisällä takaisin. Joku muukin näköjään tekee töitä ilta-aikaan, kunnallinen virkamies hänkin (oikeasti mies, ei siis virkahenkilö). Tämmöiseenkin toimintaan etätyö ajaa ihmisiä, muttei se minua haittaa! Voi ulkoilla hyvällä säällä ja painaa sitten duunia illalla jatkaakseen sitä koko seuraavan päivän, kun sade piiskaa ikkunaa.

Säästän Lukijani nyt kaikenlaisilta luontokuvauksilta ja kerron, jotta mikäli kävisi niin, että avaisin You Tube-tilin videoilleni, olisi Lukijani kanavan kunniavieras. Ilmoitan, jos tälläinen kanava aukeaisi. Jollen maininnut syytä videoharjoituksiini tulee se tässä: työnantajani edellyttää opetusvideoiden tekemistä ja olen jo tehnytkin. Kökköjä ovat, mutta tunnettua on, että harjoitus tekee mestarin – ammattinaisestakin!

Olkoon päiväsi kaunis ja armollinen, oi Lukijani!

Klara

Hyvä Lukijani,

korjoitin blogitekstin aivan Sinua varten täältä mökiltä. Lisäsin kuvankin, selittelin tekosiani eli syntisen tilityksiä ja kuvailin nykytilaani. Sitten tökkäsin jotakin väärää nappulaa ja koko roska katosi taivahan tuuliin.

Yritin lisätä tämän kuvan:

… koska olen täällä mökillä tarkoituksena lähteä huomenna kaikki tietokonevermeet rinkassa paarustamaan pitkin itärajaa pysähtyäkseni huomenna ja ylihuomenna kokoustamaan kesken jotoksen. Muutama jännitysmomentti siinä tietysti on, sillä vaikka etätyöpäivät ovat minulle sallittuja, on luterilainen etiikka sellainen, ettei ihan puhtain katsein ole paluuta maalikylille, jos kokousyhteyden ohessa sudet ulvovat taustaääninä ja kurjet huutavat. Mutta elämähän on täynnä riskinottoa, eikö totta.

Tähän ei saa näköjään toisia kuvia, sillä amerikkalainen blogialusta varmaan dissaa osan rajaseuduilla otetusta materiaalista, mutta hyvä, että sentään tuo kynttiläkuva. Kamina täällä napsaa, sade rummuttaa kattoa ja ulkona on pimeää. Tämä tosiaan on susialuettanja karhujakin täällä löntystää, mutten ole kumpaakaan lajia nähnyt koskaan. Saapa nähdä näkyykö huomenna ja ylihuomenna, jolloin on aikomus viettää kaksi yötä leiriolosuhteissa. Jos alkuperäinen tekstini putkahtaa esiin, niin siinä on hieman yksityiskohtia. Tämä on 3G-aluetta, joten saattoi senkin takia kadota teksti. Tai sitten vanjan roskaimurigeneraattorit suorittivat häirintää verkkoyhteyksissä. Rajalle tästä on vain jokunen kilometri.

Toivotan hyvää yötä ja lähden piipahtamaan sateeseen. Kas täällä kun ei ole vesiklosettia. Saunan ikkunakin täytyy vielä sulkea ja siirtyä makuupussiin odottamaan huutaako häkävaroitin aamuyöstä kuten viime syksynä.

Kiitos, kun luit tekstin!

Klara

Yritän näpyttää tätä iPadista sohvalla selällään maaten. Tabletti keikkuu vatsanahkan päällä. Jos teksti katkeaa, putosi kone ja se siitä sitten. Jollei, niin rakkine pysyi paikoillaan

Viikonloppu meni kaikkea pientä värkätessä. Eilen puski poika ja avovaimo kylään. Sain miniä-in-spe:ltä suklallevyn, jossa oli ruusun terälehtiä päällä ❤ Hän on niin näppärä ja fiksu ihminen. Ammatti liippaa vähän omaani, joten yhteistä jutusteltavaa on. Oli ollut yön töissä ja kiirettä oli vappuaattona pitänyt.

(Talonmies tuolla huoneessaan keskustelee uutistenlukijan kanssa. Jää nähtäväksi kuuliko toimittaja piuhoja pitkin, mitä äijäpolo selevittää.)

###

Tuo piirakka oli yksinkertaisuudessaa sellainen, että tehtiin se sama pohja kuin edellisessä päivityksessä. Pohjaa paistettiin n. 15 min, jonka jälkee siihen kurustettiin fetajuusto, jonka päälle etukäteen uunissa öljyn ja mausteiden kanssa käräytetyt (200 ast/20 min) babyporkkanat. Vannon, että ihan syötävää tuli, vaikkei tosiaan tuokaan ole ulkonäöllä pilattu.

###

Kaunista on, vaan hiivatin kylmää! Saisi jo leppeät kevättuulet ruveta pikkuhiljaa vanhoja luita lämmittämään! Luista tuli mieleen, että nyt on kunnallisessa rokotejonossa meikän vuoro. En kumminkaan ole vuoroa vielä varannut, koska ainakaan alkuviikosta ei minkään mahdollisen rokotereaktion takia pysty olemaan saikulla. Joko Lukijani on piikkinsä saanut?

Eipä tässä sen kummempaa kuin, että son moro ja hyvää vapunjälkeistä aikaa!

Klara

###

Hyvä Lukijani,

laitan tähän pienen päivityksen päivän torttusesta, joka imuroi sisäänsä kaikkea sitä, mitä oli kertynyt jääkaapin perälle. Talonmies oli muun muassa ostanut ison paketin palvikinkkua huomioimatta päiväystä, joka olikin sitten ihan käsillä.

Sitten junassa luin Feminaa, joka siis tuli vanhan kunnon kuninkaallisjuorulehti-Svensk Damtidningenin tilalle 😀 (höpöhommia, bara för språket detta), niin havaitsin siinä pajdeg-ohjeen ja oli piirakkakuvakin oikein, niin tuumasta toimeen. Kun juna tuli asemalle, niin idea oli syttynyt.

Tuossa ruåtsintortussa on 8-10 perunaa, tuoretta sipulia, parsanippu 250g, 2 rkl oliiviöljyä, tl suolahippuja (fling), 100 g raastejuustoa. Taikinapohjan ohje yllä. Uuni 225 ast, 30 min. Taikina kaulitaan lätyksi, 24 cvm vuoka. Taikinan pohjalle juustoraaste ja nuo roippeet päälle esikäsiteltynä. Vihreää salsaa laittavat sitten päälle.

Meikäläisen torttunen kypäsän yläpuolella ja vaiheet tässä:

Oma torttutaikina: 4 salottisipulia pilkottuna, öljyssä letkeytettynä. Kinkkukuutiot käytin myös pannulla ja niitä oli noin 150 g (?), pilkottua paprikaa, creme fraichen pikkupurkki (jäänyt kaappiin). Näistä kuumentelin vähän nestettä vähemmäksi, lisäsin suolaa ja pippuria ja 2 valkosipulin kynttä. Hyvä tuli!

###

Tässä se meni taas viikonloppu kelejä ihmetellessä. Tein kyllä vähän pientä korjaushommaa, johon tarvitsin jopa tervaa. Huomisaamuna hieman kukonlaulun aikaan tepastelen sairastuvalle, vaihdan kamppeet ja läpsyttelen osastolle tutkailemaan muutamaa potilasta ennen heille suunniteltuja kiemuroita. Sen vuoksi on noustava tavanomaista aikaisemmin, joten vilkuta Lukijalleni täältä ruudun takaa!

Iloisiin kuulemisiin,

Klara

Hyvä Lukijani,

epäilen, että arvaat missä minua on pidelty kaikki liikenevä aika, joka raossa ja rakojen ulkopuolella. Oikein arvattu, papukaijamerkki Sinulle!

Olen ollut ulkona. Kuten Lukijani tietää ja muistaa, elän jatkuvasti aatoksissani metsän siimeksessä. Mindfulness-mielikuvani ovat täynnä riippumatossa nukuttuja kesäöitä, veden liplatusta kajakinkylkeä vasten ja eväsnyssäköiden penkomista erämaajärven lämpimällä kivellä istuskellessa. Semmoista se on, että pikku hiljaa alkaa naava kasvaa – ihan kirjaimellisestikin vuosilustoja laskiessaan. Mutta niin kauan mennään kuin jalka nousee.

###

Nyt on näköjään tämä blogipohja siirtynyt risuaita-aikaan. Miuku maukua ei voi enää kappalejaon merkiksi laittaa, se linkkautuu näköjään bloginpitäjän nimeen. No, etenemme risuaitaa pitkin sitten.

###

Selitysosio ylläolevalle kuvalle, osa 1.

Siinä on tosiaan risukeittimeni, Savotta Happy Stove, näkeehän sen jo ilmeestäkin 🙂 Olen käyttänyt sitä tosi vähän. Nyt päätin kokeilla viime viikkojen retkillä kuinka pelittää ja olisiko siitä kaasukeittimen korvaajaksi. (Ei.) Makkarat sillä kyllä saa nopeasti mustumaan ja lämpiämäänkin, nam. Hiili on karsinogeeninen eli syöpää aiheuttava aine, mutta ei niitä hiilimakkaroita nyt joka päivä tule rouskutetuksi, joten se la vii vaan!

Selitysosio, osa 2.

Seuraan naamakirjan retkeilyryhmiä kauhun sekaisin tuntein. Miksi? Siksi, että siellä etelän varekset nokkivat toistensa silmiä – nuo omasta mielestään niiiin luonnon ystävät ja suojelijat – että pahaa tekee.

Nuo ihmiset diivailevat sillä, että ovat (omasta mielestään) kovinkin luonnonrakkaita. Mutta tämä ei näytä ulottuvan eläinlajiin nimeltä homo sapiens. Nokkivat toisiaan sanan säilällä niin, ettei mitään rotia. Mistä nokitaan? No, vaikkapa risukeittimen laitosta sammalikon viereen siten, että ottaa karikkeen ts. sammalmaton pois tulipalon estämiseksi ja laittelee risuista tulet. Tätä ylläolevaa kuva ei iki kuuna päivänä uskaltaisi sinne mennä laittamaan! Joku ihmisrakas luontoihminen tulisi heti huutamaan, että onkos sulla metsänomistajan lupa (valtion mailla) ja ymmärrätkö kuinka tuhoat sammalikkoa (vieressä oli metsätyökoneen jäljet) ja ja ja… Tällä kuvalla saisi sekä oman että muiden -FIKSUJEN kuten minä (köhöm) – ihmisten mielen synkäksi sekunnin murto-osassa. Sehän meillä luontoihmisillä on yksi perustarpeista, että pääsee viholliseksi katsomansa lähimmäisen pieksämään, eikö totta! Että lokaämpärit vaan toisten niskaan ja itselle hyvät fiilikset. Ihmettelen!

Koronaretkeilyaika on selvästi hiillostanut Nuuksion kävijät ja Sipoonkorven sipsuttajat sellaisille kierroksille, että puukot käsiin ja Helsingin rautatieasemalla välejä selvittelemään vaan. Kyllä mä sanon, että muuttaisivat ihmiset hiivatti soikoon laajemmille huudeille, ettei hermot ole noin kireällä.

Tuliko Lukijallenikin jo synkkä mieli keuhkoamisestani? Se ei ollut tarkoitus. Sanon heti perään, että tra-la-laa ja tilulilu-lei! Nyt helpotti!

Kuvassa on kaverini, jonka kanssa harjoittelen maastossa polkemista ja romppeiden kuskaamista rungon painona. Eilen oli painava reppu selässä ja se oli kyllä virhe. Etupyörä vähän sakkasi ja sen verran tuli tehdyksi hallitsemattomia liikkeitä, että reppu pirulainen päätti ottaa ohjat käsiinsä ja viskauttaa meikäläisen pöpelikköön. Mutta sehän ei meikäläistä jarruta, olipahan oppi siitä, minkä viisaammat on jo neuvoneetkin: kamat lastataan kamelin selkään, ei omaansa.

Aattelin lähteä liikenteeseen jonnekin päin itärajaa, jahka kelit lämpiää ja pääsee irti valkoisen takin kahlehista. Mä riuhtaisen ja repäisen ihokkaani, paiskaan pukukaapin oven kiinni niin, että saranat sinkoilee ja marssin kokka korkealla koriasti ulos raittiiseen ilmanalaan, pois kuhinasta ja suhailuista, pois liikenteen melusta ja maskinaamain möllötyksistä. Niin mä teen! Tehkää tekin! Tavataan itärajan tuntumassa jonain tiistaina puolenpäivän aikaan!

Siihen asti: kuulumisiin blogipalstalla ja hyviä vointeja!

Klara S