Hyvä Lukijani,
olipa melkoinen it-teknologinen jotospolku tätä uutta blogialustaa rakennellessa AI-apulaisen kanssa. Saatan joutua vielä tätä viilailemaan, joten pahoittelen jos näkyy ja tuntuu Lukijalle. Kommenttiosiossa mieluusti ottaisin vastaan vinkkejä, jos joku nurkka vielä rempattaa!
En olisi prosessista selvinnyt ilman tekoälyn apua. Jonkin matkaa kuljettuamme ajauduttiin parissakin polkuristeyksessä väittelemään suunnasta. Ja kuten kanssakulkijalle kuuluu, osasi olla väärässäkin. Sen kyllä tunnusti koreasti heti.
Sompaillessa tuli hyvin esiin tekoälyn rajallinen kyky maalaisjärjen käyttöön. Mikä yllätys! 😀 Nääs, kun aloin hieman hiffailla itsekin rakentelun peruskuvioita hoksasin sen pyrkivät toistamiseen polulle, jonka päässä oli vesiperä.
Kaikkinensa olen tyytyväinen. Taas pääsi kurkistamaan uuteen ulottuvuuteen! Sen olemassaolosta olen tiennyt, muttei ole koskaan jaksanut pätkääkään ”kinostaa”. Nykyisinhän sitä jossain määrin koulussa opetetaan, meinaan ohjelmointia. Tässä meikäläisen eksperimentissä tekoäly toimi koodarina, minä vain sihteerinä. Luulen silti älynneeni jotakin, jota en olisi aiemmin älynnyt älyäväni. 😉 Palkitsevaa. (Geriatrikaverin kommentti: ”Tuollainen toiminta ehkäisee dementiaa.” Hah!)
Päiväretkeilystä puheenollen, nyt on ollut otollisia kelejä rompostaa metsissä, salomailla, puistoissa ja pöheiköissä. Hieno aika vuodesta se on tämäkin. Luonto luopuu väreistään ja marras kutoo seutukunnat villapuseron väreihin. Näillä spekseillä kaasuttelin paikkaan, jossa tiedän olevan hyvää maastoa ja mahdollisuus kulkea aatoksissaan. Kellonaika ja kelikin sellainen, että todennäköisyys lajitoverikasaumiin oli vähäinen.
Siis keitin, eväspussi, kahveet ja retkivermeet reppuun, sauvat kätehen ja menoksi. Komeaa maastoa, rauhaa – mitä luksusta! Kuljeskelin raittiissa ilmassa pysähdellen tuon tuosta jotakin luonnonkohtaa tutkailemaan.
Poronjäkälä myyrän näkökulmasta (kuvan otin itse).
Kahvihammasta alkoi pakottaa. Bongailin sopivan puunrungon ja asemoiduin minileiriin. Kantovesi oli mukana. Kaasukeitin tohisemaan ja istuskelemaan omassa rauhassa. Hienoa! …Hetkellisesti. Etäällä hongikon väleistä pilkahteli fosforisia liikkuvia takkeja. Tarkemmin katsoen mukana juoksenteli isokokoinen koira irrallaan. Fosforitakit liikennöivät maastopyörillä ja katosivat selkäni takana olevaan maastoon. Kun läheltäni kulki polku aprikoin polkevatko kohtsiltään siitä.
Kaatelin kiehuvaa vettä kahvin sekaan, kun selkäni takaa alkoi kuulua raivokas koirapillikonsertti ryyditettynä karjunnalla. Arvasin koiran äkänneen meikäläisen kässehtimässä pannuineni. Istahdin rungolle kahvijuomaa nauttimaan ja odottelemaan, ampuuko suden sukulainen selän takaa. Tuon tuosta tuli vilkaistua sinnepäin. Se siitä omasta rauhasta. Se meni kertalinttuulla ja Lukija aprikoi, alkoiko harmittaa. Kyllä alkoi. Miksi? Palaan siihen jutun loppuosassa.
Hörsin kahvit ja tungin pullapalan suuhuni päästäkseni nopeasti liikkeelle, josko vaikka saapuvat karvalapsonen haahuilemassa irrallaan.
Koirapelkoa? Ei. Lukijani tietää, että koiria huushollissani on ollut 70-luvulta. Useamman isokokoisen karvatakin olen hoidellut vieroituspennusta vanhukseksi ja vienyt lopulta viimeiselle piikille. Itse olen jäänyt kuollut koira sylissäni eläinlääkäriaseman betonilattialle itkemään. Koiraihmisiä siis kaikin puolin, nytkin iso koira torkkuu villamatolla emäntäänsä silmällä pitäen. Jos hyvin käy, saadaan vielä viitisen vuotta yhteistä aikaa.
Mutta vaikka se on äärimmäisen kiltti, on se vain koira. Useimmat koirat ovat paitsi uteliaita myös innokkaita tervehtimään riemullisesti ketä tahansa, jos pää on terve, eikä hallitsematon vahtivietti ohjaa käytöstään. Koirat ovat herttaisia ihmisen ystäviä – mutteivät kaikkien mielestä! Ei edes koiraihmisen, joka läksi rentouttavalle luontoretkelle.
No, roikaletta ei näkynyt, eikä fosforitakkejakaan ja yritin unohtaa koko porukan. Silti piti pitää silmällä näkyykö liikettä missään.
Autolle päästessä olivat fosforitakit eläinseuralaisineen siellä. Tunnettu rotu ja sitä sorttia, etten rennosti suhtautuisi, jos irrallaan ilmestyisi. Eläin tuijotti silmät kiiluen ja korvat korkealla alert-tilassa kuten rotunsa edustajan kuuluukin.
Koiria, hevosia ja ihmisiä kannattaa tervehtiä, jos yllättäen metsässä tai tienposkessa tapaa, näin olen aatellut. Hevonen tietää, ettei vastassa ole peto, sama koiralla ja ihmisellä. Joten sanoin reippaasti päivää vähän niin kuin koirallekin siinä, kun en ollut varma onko se vieläkään kiinni missään. Fosforitakit osoittautuivat ikäisekseni pariskunnaksi. Mieheltä oli harakka vienyt kielen, nainen katsoi tuimasti ja sihahti hampaiden välistä päivää. Meinasin mennä kättelemään, että pilattiin kai molemmin puolin toistemme luontofiilikset. En mennyt. Oli se koirakin siinä. 😉
Paluumatkalla mietin, miksi luontotunnelma pirstaloituu kertaheitolla näissä tilanteissa. Hermoissa vikaa? Tuossa oli kuitenkin useampia elementtejä mukana. Rento meininki vaihtui ympäristön tarkkailuun ja omien kulkujen säätelyyn välttääkseni törmäämästä heihin metsätiellä tai polulla. Eivät taatusti kaipailleet sosiaalista kontaktia, enkä minä, sen enempää ihmisiin kuin koiriinkaan. Ainut yritys sosiaalisen kontaktin suuntaan tarttui närkästyneen katseen muodossa takinselkämykseeni ja litistyi kuskinpenkkiin.
Epilogi. Kotiin palatessa tilitin luontoelämystä Talonmiehelle. Hän sanoi näin: ”…ja kohta lähdet taas mökille, vai mitä?” Hyvin tuntee. Tosiaan, lähden kunhan ensin hoitelen varaamani rokoteajan. Jos Lukijani on kohderyhmää, niin hyviä piikkejä sinnepäin!
Kiitos, kun luit! terveisin Klara S.
Ps. Lukuvinkki ja lainaus kirjasta. Jos siis maistuu, etkä ole lukenut vielä. Rosa Liksom: Reitari.
Vastaa