Hyvä Lukijani,
edellisen tekstin jälkeen palasin itärajalle retkeilemään, saunomaan, seuraamaan luonnon vaipumista talvilepoon, kuuntelemaan täyttä hiljaisuutta ja elämään päivänvalon raameissa. Hiljokseen hyhmäytyvää vedenpintaa piti tuon tuosta käydä tuijottelemassa – kuin läpinäkyvää geeliä. Aalto hidastuu hidastumistaan ja lopulta luovuttaa. Antaa talven tulla. Vesi on nyt viisiasteista. Juur ja juur kärsii siinä kastautua, vetäistä pari ripeää uimaliikettä raajat kangistuen ja syöksyä pikaisesti takaisin maankamaralle.
Kämpän lähistöllä liikkuu karhu. Jälkeläinen, joka kämpän tulee perimään, piipahti siellä pientä remonttia tekemässä toissa viikolla ja pääsi näköetäisyydelle ruskeaturkista. Arvioi sen olevan joko erauspentu tai naaras, noin kolme kertaa ajokoiran kokoinen. Oli soitellut paikallismiehelle, joka tuntee tuon seutukunnan. Karhu on kuulemma pyörinyt noilla nurkilla jo pitempään, mutta pysytellyt pois meikäläisen näköpiiristä. Tuoreita kantojen purkuprosesseja ja muurahaispesien kauhomisia olen kyllä havainnut. Jälkeläinen sai sormenjäljet kuvattua, liitän loppuun. Karhulainen oli kuulemma oitis luikkinut livohkaan, joten ihmiseen totutettua haaskapulleroiden karhusakkia ei ole, hyvä niin.
Takusta huolehti pariskunta Majava laajennettuaan läheisen puron isoksi lammeksi suon reunaan.
Alla on kuva padon alapuolelta. Ylitykseen ei, vastoin kartasta tehtyjä oletuksia, ollut mitään mahdollisuutta.
Syyskirkkaat on parhaita retkikelejä, luksusta! Kun työaikatauluista vierottumisprosessi on meneillään, tulee mökin ja kodin väliä ajeltua. Matkaa on, joten bensanpolttajan syntilista sen kun pitenee. Lohduttaudun sillä, että kärryllä pääsee toistasataa kilometriä sähköisesti. On sekin jotakin. Palaillessa on luikittava pelkällä bensiinillä synninmerkki otsassaan ja pyydeltävä joka suuntaan kumarrellen anteeksi kaikilta ilmastomoralisteilta. Vaan kun ei hevostakaan enää ole ja sitäpaitten sen pitokin kuulemma pilaa ilmastoa lehmien lailla. Gravelipyörällä ei muori monia satoja kilometrejä veivaile millään. Jäljelle jää apostolin kyyti tavarakärryä perässä vetäen. Julkiset kulkuneuvot? Eihän tuonne Herraparatkoon* lähellekään kulje julkista liikennettä.
*Lapsenlapsi laittelee pikkuautoja puiseen parkkitaloon ja huudahtaa: ”No Hellanen aika! Auto tipah-taa palkkitalotta!” Katsoo äkkiä minuun, kysyy: ”Onko hellanen aika luma tana?” Vastaan, ettei ole. Vain taatana ja pelkele on. Nyökkää hyväksyvästi. Lienee kuullut näistä jo kotonaan.
###
Sitä olen maastokartasta ja ilmakuvista pitkää tutkaillut.
Kannatti kuten aina!
Palaan umpimetsässä tehtyihin havaintoihin.
Metsissä kulkiessa mietin prosessia, joka käynnistyy astuessani sisään metsän ovesta. On kuin sukeltaisi taikapiiriin, jossa maailman melskeen pirstaloittama hermoverkoston peili rakentuu uudelleen. Palaset löytävät paikalleen, liimautuvat yhteen ja pään yläpuolelle syttyy lamppu: ”Aivan niin! Niinhän tämä maailma onkin, näinpäin ja tälleen näin!”
Kuten Lukijani tietää samoilen pääasiassa retkeilypolkujen ulkopuolella. Vuoden 2022 jälkeen olen vältellyt selkosilla liikkumista aivan rajalinjan vieressä, koska usein tapaan siellä rajavartioston väkeä. Ovat ystävällisiä, mahdollisesti muun virkatoimen vuoksi sielläpäin. Mutten halua heitä sinne hyppyyttää ainakaan omilla kulkemisillani. Toisaalta tuskinpa siksi liikkuvat, onhan rajoilla tehokas valvonta teknisesti.
Metsäteitä voi läskipyörälläkin rullailla ja luksoitua pyöränselästä metsään. Pyörä on mökillä, mutta rattaistoa kai etäyhteyksillä ohjelmoidaan, sillä polkeminen muuttuu vuosi vuodelta raskaammaksi. Heh. Sähköpyörä tilalle? Ei! Ostan sitten skootterin, jos tuolle linjalle lähdetään. Tyttären sanoin: ”Ei enää yhtään uutta teknistä välinettä perehdyttäväksi, en jaksa!”
Toki olen kuluneena kesänä kuluttanut Metsähallituksen retkipolkujakin. Niillä joutuu kuitenkin huomioimaan muut ja ottamaan pulttia, jos metsä raikuu toisten puheista. Toisaalta olen hyvin kyllästynyt mielensäpahoittajien känätyksiin mediassa. Ne kohdistuvat lajitovereihin, jotka eivät ole opetelleet käytöstapoja.
Kulunut on myös jollotus jaksamisesta raahata X paikkaan Y, joten pitää kyllä jaksaa raahata takaisinkin. Vertautuu muistikuvaan lapsen kouluajalta, kun opettaja toivotti vanhemmat tervetulleeksi seuraamaan opetusta. Etupulpetin Henriikka tai Frans viittoili käsi korkealla: ”Opettaja, opettaja!” Puheenvuoron saatuaan katsoi luokkatovereiden suuntaan ja venytti kaulaansa sanoen: ”Anteeksi, saisinko työrauhan!” kiiruhtaen katsomaan opettajaa omahyväinen ilme kasvoillaan. Levoton luokkatoveri ei huomautukselle tietenkään korvaansa lotkauttanut ja opettajalle suunnattuhan se olikin.
Konkluusio: töppäilty on aina. Kaveri kertoo anoppinsa heitelleen mökkiroskansa auton ikkunasta. Viisikymmentä vuotta sitten.
###
###
Lukijani jo levottomana odottaa tietoa taannoisesta ratsastustuokiosta. No, voitin pelkoni ja nousin selkään. Ja tässä sitä vielä ollaan.
Tietyistä syistä oli kuitenkin otettava kirjaimellisesti ohjat omiin käsiinsä tunnelman muututtua kannaltani epämiellyttäväksi. Kaveri oli unohtanut kertoa sinällään mitättömästä pikkuseikasta. Siis, että suunnittelemansa reitti kulkee ampumaradan vieritse. ”On ne hepat tottuneet ammuskeluun”. En taluttele ampumaradan vierustoilla sen enempää koiraa kuin ihmistäkään enkä varsinkaan liiku pakoeläimen selässä istuskellen. Maalaisjärki ei kiistatta ole tuttavani vahvuuksia. Laskeuduin satulasta ennen ampumarataa ja toki jouhiharja paukkeeseen reagoi kuten luontokappaleen kuuluu. Ei ole hevosella keppihevosen hermot, eikä ratsastajallakaan. No, luulen palaavani hevosen selkään turvallisemmassa asetelmassa toisella tutulla tallilla. Ratsastus on hyvää keskivartalo- ja ryhtitreeniä melonnan tapaan.
Näihin puheisiin, kiitos kun luit! Ja alla lupaamani sormenjäljet. Hyvää lokakuun jatkoa! KS
Vastaa