Kellon ympäri hiisiä vakoilemassa

Hyvä Lukijani,

elämässä joskus on niinkin, että joku asia roikkuu prosessina mielen laidassa vuosia, jopa vuosikymmeniä, kunnes yhtäkkiä tempautuu toimintalinjastolle.

Tällainen asia on ollut Jonkeri ja hiiden asuinsija. Alueelle oli kytkös jo yli neljäkymmentä vuotta sitten. Oltiin köyhiä, perheenlisäystä odottavia opiskelijoita. Suurena onnenpotkuna sai luonnontieteiden kandidaatti (nykyisin tämän firman Talonmies) kesätyöpaikan. Sen tiimoilta oli hommia Jonkerinkin suunnilla. Kuhmo tuntui eksoottiselta erämaapaikkakunnalta ja semmoinenhan se edelleenkin on, enemmän tahi vähemmän.

Noiden seutujen kohdalla on kartassani kuvaannollisesti katseen poraama reikä, niin tarkkaan olen sitä tutkinut vuoskaudet. Miten ei ole tie sinne kulkenut aiemmin! Vaan nyt oli aika! Syttöä tuli myös Heikin artikkelista https://valokuvialuonnosta.wordpress.com/2026/09/17/jonkerinsalon-hiidenportti/. Jotta onhan tuonne nyt lopulta päästävä!

Huristin Kangasvaaraan, polun toiseen päähän siis ja hyppäsin reitille. Oli komea aurinkoinen päivä, jota oli hyvän toin saanut odotella. Ensimmäiseksi tuli vastaan upeankirjava syyslehtien päällystämä lehtimatto. Sitäpä oli vierailijan hieno kulkea kohti Jongunjoen ylittävän uittopadon kohinaa. Ja nyt kun karttaa uudelleen tutkin, niin Jongunjoen alajuoksullahan on toinenkin hiidenportti! Siellä luulin käyneeni 😀

Yhtä kaikki, ohjelmassa oli vedenkaatoa saappaasta ja siitä polkua pitkin eteenpäin. Metsä tuollakin alueella on niin mykistävä, että joka kohtaan piti pysähdellä ihmettelemään, aistimaan ja kuuntelemaan täydellistä hiljaisuutta. Näillä poluilla ei huuto raikaa, eikä laavulla tarvita poliisia tai metsähallituksen luontovalvojia irrottamaan raivostuneita ihmiseläimiä toisistaan. Kunpa valtiolla olisi vielä sen verran rahaa, että näitäkin paikkoja pidettäisi joltisessakin kuosissa! Harmittaa toisinaan, kun ylläpitorahat kohdentuvat ruuhka-Suomen polkujen ylläpitoon – aivan kuin suomalaisia ei muualla asuisi. No, ei ole Lukijani vika, eikä omakaan.

Rotkonreunusten ränniä tepastellessa oli pysähdyttävä katsomaan ja miettimään samaa, jota tunturin huipulla, merellä meloessa, suurella järvenselällä on tullut mietityksi. Tulin, näin ja voitin – vai?

Mahtava elämyspaikka vetää ihmistä puoleensa magneetin lailla olipa se missäpäin vain. Kuvia Kolin huipulta on somemaailma pullollaan ja Kolin kuvassa kökötän minäkin pikkutyttönä äitini vieressä kuusikymmenluvulla. Miksi minut sinne raijasivat? Vastaajia ei enää ole.

Nyt eukontöllerönä seisoin tässä maisemassa havahtumassa tosiasiaan, että yksi ihmiselämä on ajallisesti noin 172 miljoonasosaa arvioidun maailmanhistorian kestosta. Siis jos elää kasikymppiseksi, laski tekoäly. Hakeutuuko homo sapiens kokemaan mitättömyyttään aina jonkin suuren asian äärelle? Rynnistetään Saanan tai Haltin päälle (ja kuva somejakoon: kliks), kavutaan Norjan vuorille (kuva: kliks), rahnustetaan napajäätiköille (kuva: kliks), sukelletaan ja hukutaan luolastoihin (ei kuvia: klonks), hiissaudutaan hapenpuutteessa roikkumaan ja tippumaan kasitonnisilta (kuvat ottaa toimittaja kliks)? – No, syrjähdin. Tässähän oli vain Kuhmon Hiidenportti.

…mutta mitähän tumman veden alta rotkon pohjalta mahtaa löytyä puunraatojen seasta? Käärmepäisten, suomupintaisten hiisiasukkien vartioima aarre! Kuulemma näytetty unessa ja tapaus painettu kirjaankin, siis varma tieto! Kirja on hyllyssäni: Maaginen aarrekartta. Satumaarit Myllyniemi. Salakirjat. 2016. Suosittelen! 😀

Laittelin rotkon lähistöllä suonlaidalla sapuskaa keittimellä ja taistelin mäkäräpaljouden keskellä. Vaan niin oli upea näkymä suolle, että siivekkäät pörisijät olivat kuin hyttysen ininää komean maiseman rinnalla. Piipahdin siitä sitten vielä rotkon toisessa päässä olevalla laavulla, jonne vie silta. Sillalta saareen vievät lankut olivat tosiaan sellaiset, että piti hetki miettiä tohtiiko siitä kulkea. Laavu itsessään oli hyvässä kuosissa ja liiteri täynnä puuta. Kun olin jo kahvitkin hörppinyt suonlaidalla, jäi laavukäynti piipahdukseksi. Olisihan tuo kyllä yösijana hieno paikka!

Usva alkoi nousta suolle ja viileä hallaveikkonen häivähteli runkojen takana puhaltelemassa. Totta vieköön havahduin realiteetteihin: kesä on ohi ja valoisan tunnit vähenemässä. Otsalamppu oli ja varavalokin, joten en pitänyt kiirettä. Koska mitään kiirettähän ei mihinkään edes ollut – nykyihmiselle outo asiaintila.

Rytysin polulta suolammen rantaan usvan nousua ja laskevan auringon kajoa ihailemaan.

Loppuviimetteeksi kävi niin, että kuun valo otti pääroolin näyttämöllä – hienoa! Hiippailin polkua kaikessa rauhassa eteenpäin, ylittelin sillat ja nautin olostani. Ilmakin oli viileän raikas ja pörheltäjät vaipuneet koloihinsa.

Tälläinen oli päivä Jonkerinsalossa. Kehoitan käymään! Senkin takia, että viittaan alueen jatkosuunnitelmiin, joita olen seuraillut jonkun vuoden. Jos suunnitelma joskus toteutuisi, lisääntyisi liikennöinti noilla nurkilla. En toki usko, että ihan kohtsiltään tapahtuu. Laitan tähän kuitenkin asiaan liittyvän linkin. Lyhyesti sanottuna Tornator-niminen metsänomaistajayhtiö suunnittelee alueelle muutoksia Jonkerin järven rantamaisemiin. Jos kiinnostaa, katso linkki alapuolelta. Enpä sano mitä aattelen tuosta.

Näihin puheisiin iloa päivään,

Klara S …joka aikoo viikonloppuna nousta hevosen selkään. Jos blogi vaikenee, tiedät mitä tapahtui. ;D Raakaa huumoria.

Linkki Jonkerin suunnitelmiin: https://www.kuhmo.fi/wp-content/uploads/OAS-Jonkerin-RAK-ehdotus.pdf