Hirvenpäitä, juoksuhevosia ja haipakkaa (eli rakas päiväkirjani)

Huh huijaa, sanoi jänis hellettä. Uusi yritys: huh hellettä, sanoi jänis pakkasella, onko näin? Näin on.

@@@

Monenlaista haipakkata on viime päivinä ollut. Olin työmatkailemassa omalla autolla tässä loppuviikosta ja niin kävi, ettei kesärenkailla perjantaina päässyt takaisin kotiinsa, vaan oli yövyttävä majatalossa matkan varrella. Siellä oli jokunen muukin yöpyjä mitä ilmeisimmin samasta syystä. Ei mitään jakoa ollut kesärenkailla puskea itseään pitemmälle. Sen verran tiukkaa settiä oli kelin suhteen. Ja kun alunperin oli tarkoitus käyttää lauantaipäivä ensi viikon esitelmän tekoon ja huilata sunnuntai, niin vinksahti sekin aikataulu vähän poskelleen.

@@@

Muttei koskaan niin paljon pahaa, ettei jotain hyvääkin! Tapasin nimittäin loppuviikosta Ruskearuunan. Sen naamataulu oli huvittavan ällistynyt, kun se äkkäsi, että sehän on meikäläinen, joka siinä tarhanreunustalla seisoo. Jos se olisi ihminen, se olisi huudahtanut: ”Long time nou sii, sinä täällä!” Se on semmoinen vekkuli-velikulta, ettei toista samanmoista. (Harmitti vähän hetkellisesti, että tuli myytyä koko polle, mutta sillä on aivan loistava uusi nainen, joka on osaava hevosihminen toisin kuin meikäläinen. Ruuna elelee maalaisympäristössä kuin herran kukkarossa ja sen kanssa värkkäillään monenlaista aktiviteettia. Hienosti voi ja nauttii elämästää.) (Kattelin mä kuitenkin eilen Ratsut.fi-myyntisivustoa ja siitä laittoi mulle yksi hevostuttu jo vinkinkin, että ostapa tuo yks polle pois.)(En osta hevosta. Liian sitova homma tähän hötäkkään.)

@@@

Tämä kuva on otettu junan ikkunasta joku viikko taapäin, eikä ole mun kotiseutua.

Huomenna on tähän tietoon urani viimeinen päivystys! Ehkä lukijani kilistelee maljan kanssani? Meikäläinen nostaa kannat kattohon, jos ei yöllä tarvi herätä puhelimensoittoon ja päästään aamuun. Ja: se siitä! I wash my hands koko hemmetin päivystämisestä, jota on lievästi sanottuna tullut tehdyksi. Mua oikein naurattaa, kun 30 vuotta nuoremmat huokailee. Ohjeistettiin joku vuosi sitten yhtä nuorta ja vinkuvaa naista tulevista vuosistaan. Purskahti itkuun. Semmoista se on nuoriso nykyään. Niitä väsyttää. (Totta puhuen: uupumuksensa pitäisi osata havainnoida ajoissa, itse kunkin.)

Jatkan amokkiani, joka tänään on sisältänyt stressaantuneen työtoverin huolten jakamista, yhdelle email-teitse työavun antamista, puheripulissa olleen kampaajan kuuntelemista (asiassa, josta se ei tosiasiallisesti tiedä mitään, muttei itse sitä tiedä, ettei tiedä), yhden vaikeuksissa olevan sukulaisen rahallista auttamista, yhden riippukeinun ostamista, yksien laitehankintojen selvittämistä, yhden esitelmän tekemistä, pyöräilyä postilaatikolle, kauppareissu (harvinaista: Talonmies ei ole ehtinyt), yhden tentin korjaamista, työpaikan työhuoneen siivoamista, muutosverokirjan lähettämistä, aluevalvontaviraston kanssa asioiden hoitamista, yhden… äsh. Laiska se töitään laskee.

…ja kun tunteja on kulunut noin 1500, on meillä täällä – tädää – pentukoira! (Siitä se hötäkkä helpottaa, eikö totta 😉 )

Terveisin Klara,

joka työsti tähän päiväkirjan sivun vailla mitään mielenkiintoa kenellekään. Mutta sallittanee. Ei kukaan voi aina onnistua 🙂

Työn orjia, tippaleipiä ja asfalttia maantiellä

Löysin tämän seinän joskus muistaakseni wiinistä. Tai sitten se oli parseloona.

Tänään muistetaan työn sankareita ja ylioppilaita.

Kuulun mielestäni molempiin porukoihin. Enemmän kuitenkin työn sankareihin (kröhöm). Olenhan juuri istahtamaisillani ratin taakse suunnatakseni monen sadan kilometrin päähän töitä tekemään. Lopettelen työt siinä vaiheessa, kun tavan työläinen on sihauttanut ensimmäisen saunaoluensa.

Kandidaatti sanoi mulle taannoin, että oletko sä aina töissä, kun tulin monessa roolissa häntä vastaan saman viikon aikana.Vastasin, etten aina. Mutta havahduin siitä hiukan. Pitänee pikkuhiljaa ryhtyä jossain määrin miettimään down shiftaamista. Josko tekisi kuten sotesopan jälkikeitosten aikana on ajan henki, että karataan privaattiin? Ostaisi vyittonin käsilaukun ja valitsisi ihan itse ja omasta päästä työaikansa. Sanoisi illoille ja viikonlopuille ynnä heinäkuulle ”Nou-nou! Emmä silloin, mä purjehdin. Tai matkustan Böbin kanssa varpaankynnet lakattuna Firenzeen meidän osakkeelle. Tai pidän boolijuhlat meidän Turun saariston villalla”. Ehkä ajelisin sifonkihuivi oikosenaan keltaisella avoporshellani pitkin mukulakatuja ja huiskuttelisin kuninkaallisesti julkisen terveydenhuollon räytyneille päivystäjille ja stravinksi-helmet kaulassa kipittäville terveydenhuollon korkkarinaisille, joiden perävanassa leijuu äitelä parfyymipilvi. – No, näin vapun kunniaksi pieni fantasiatuokio sallittanee. Selvin päin. Koska ratti, koska monta sataa kilometriä.

Naukkaan tästä virtuaalilasista vappujuomaa. (Kuva: Pixabayn ilmaiskuvat)
Kuva lienee thaikkulandiasta, jossa en ole koskaan käynyt enkä käy.

Kyllä mä sanon, että tästä laulusta saa aina fiboja itselleen! Muistaako lukijani vielä niitä aikoja, kun kansamme keskuudessa oli verenmaku suussa punalippua krapulaisena tai kännisenä kantavaa oikeaa vasemmistolaishenkeä? Minne se on kadonnut, mene ja tiedä. Sama koskee kunnon taisteluhenkeä asiassa kuin asiassa. Nyt on vain ovelasti valheensa taktikoivia tuoreita kansanedustajia, kaikenmaailman manipulaattoreita ja hopeavedenlitkijöitä. Takaisin vanha maailma! Tai kuten joskus on sanottu (kuka ajattelija sanoikaan?):

”Seis maailma, haluan ulos!”

@@@

Suosikkiastiasarjan lautasella vappueines

Ai, että me Talonmiehen kanssa hekotettiin viikon alussa uutisissa ollutta tippaleipätehtaan omistajan haastattelua 🙂 Että pääsisipä vielä joskus elämässään tippaleipäkoneen hoitajan virkaan! Talonmies on juuri tuonut tippaleivät pienestä lähikaupasta, jossa tänäänkin ollaan työn sankareina paikalla. Ryhdymme niitä tuota pikaa käärimään auki. Samalla nostan hattua kurssitoverilleni, joka toimii syöpälääkärinä ja on tänään töissä. Laittoi kuvan työpöydän ääreltä vapuntoivotuksineen. Työläinen on hatunnoston ja palkkansa ansainnut!

Oikein hyvää vappua lukijalle toivottaa Klara,

joka siirtyy kohta maantielle nielemään asfalttia kilometrin kerrallaan

Myötäintoa, sydäninfarktia tunnekuohuista ja retkeilyidean huumaa

Ihmissuhdeasioista vielä jatkan jonkun sanasen.

Hilpin kommentissa esiintuotu myötäinto oli veret seisauttavan hieno juttu. Hilpi kirjoittaa: ” Viime vuonna opinnoissani törmäsin termiin myötäinto. Toisen innostukseen mukaan menemistä, innostumista kanssaeläjän innostuksesta, jonka hän haluaa jakaa. ”

Juuri tuota haen takaa. Olen tullut kohdallani havaitsemaan, että toisen innostuksesta voi saada ideaa itselleenkin tai vähintäänkin oppia ja avartua. Tapaan usein ihmisiä, joilla on joku innostuksen kohde, josta haluavat kertoa. Antaapa heidän kertoa, sillä ei se kauaa maailman aikakirjojen aikaresursseista vie! Vielä pienempi aikasyöppö on ilahtuminen toisen puolesta. Siinä voi ikään kuin vapaamatkustaa pienen hetken toisen innostuksen siivellä ja virkistyä. Aitoa innostusta kun ei voita mikään!

@@@

Voimajuomaa. Taisi olla siideriä vai oliko valkoviiniä ja vissyä, en muista.

Lea on oikeassa: kaikenlaista pienisydämisyyttä tosiaan on. Näitä pienisydämisiä yritän vältellä, koska heistä tulee huonot fiilikset. Onneksi on tosiaan muitakin! Yksi sellainen tulee kohta eteiseen lenkeilyä varten. Kantaa raskasta kuormaa, kun on ikämiehenä leskeytynyt sukulaismies, joka on nyt aivan eksyksissä vaimon kuoltua äkillisesti. Setä on wanhan liiton miehiä, jonka kotijärjestys on aina noudattanut perinteistä kaavaa: vaimolla vaimon työt, isännällä isännän. Sitten pam vaan, onkin ikämiehen sopeuduttava uuteen kuvioon. Siinä on haastetta moneen suuntaan, kun ei kunnolla osaa perunoita keittää, eikä tiedä kuinka pyykkikonetta käytetään. Päivä kuluu vaimon haudalla käydessä ja uutisia kuunnellessa. Ihan sydäntä särkevä tilanne.

Riipoi vähän myös sivusta kuunnella taannoin tuota naimatonta naistuttavaa. (Niitä on kyllä useampikin lähituntumassa.) Oma kuvionsa sekin, kun kotona ei ole ketään odottamassa, vaikka niin kovin toivoisi. (Oma riesansa toki siitä kotona odottajastakin ;D) Mutta kun ei löydy puolisoa, ei ketään. Naisporukassa kuljetaan ja etsitään: tuntureilta, konserteista, festareilta, Porin Jazzista. Ravintolapöydät on jo kaluttu ja koluttu: mitään kelpomiestä ei ole löytynyt, vain rikkinäisiä elämänkohtaloita, alkoholismia ja outoja luonteita. Tämän käsityksen olen saanut näiden yksinäisten kertomuksista, myös miespuolisten.

Yritän usuttaa harrastuksiin: golfkentillä on tosi charmantteja miehiä :D, entäpä Suomen Ladun porukka, jos toisentyyppistä kaipaa. Tanssiharrastus, ryhmämatkat, lintubongarit. Aina toki joku kultakimpaleen löytääkin, iloitsee (>myötäinnostus!) ja fasettaa ”me hiihdetään, me aurinkorannalla, me Toscanassa, me Huippuvuorilla, me takkatulen äärellä”. Voi hemmetti, että mulla sydän aina sykähtää, kun kaksi yksinäistä toisensa löytää! (Ja alan heti sydän kylmänä pelätä, että jompi kumpi kuolee tunnekuohuissaan sydäninfarktiin.)

…ja sitten on se toinen tarina, jolloin Insta ja Fase ensin pursuaa intoa: tässä Pertti hiihtää, tässä ollaan kuntosalilla, Pertin aikuiset lapset tässä synttärikakulla. Mutta kuin taikaiskusta Pertti sitten häviää viestimistä. Kuoliko vai katosiko naistentansseihin? Maa nielaisi? Kuinka hankala perttinsä menettäneelle on alkuinnostuksen jälkeen avata tapaus Instagrammissa tai twiittailla, että hemmetin routaporsas palasi exänsä syliin. Sitäkö se olikin, että perttinsä löytäneellä oli niin surullinen mieli, itketti aamulla, maalipurkki kaatui eteiseen, töissä ei jaksa ja koira sotkee lattiat. Enkä yhtään huomannut, ettei Pertti enää seiso eteisen matolla nauramassa kaatuneelle maalipurkille, eikä pese mutaan juosseen koiran jalkoja. (En kysy mitään, en herrattunen sentään.) – Meillähän on tähän suomalainen laulukin onnesta ja onnen kätkemisestä. Ja itku pitkästä ilosta, sanoo katajainen kansa.

@@@

Elelen taas retkihuuman ensioireissa. Oikestaan kaikki lähti liikkeelle eilen jälkeläisen hakiessa lapsensa yökylästä. Muka vaivihkaa ovelin katsein kyseli, onko kesällä odotettavissa olevalle merkkipäivälle minkälaisia lahjatoiveita. A-haa, selvästikin on jonkun porukan bulvaani. Koska tiedän, että sieltä tulee sarpanevakukkavaasi tai kalevalaköryn iki-ihanat riippupihlajat kolmessa setissä, on kaiken viisain toimia nyt, jotta SPR ei saa uutta myytävää. Läpikävin erilaisia lahjoitussäätiöitä omasta päästä keksittynä: Palvelutaloissa Pilattujen Muorien tukisäätiö? Ruskettuneiden Muovipussimiesten Turvakodin tilikeräys? Mutta taas oli muna kanaa viisaampi, sillä jälkeläinen loihe lausumahan: lahjakortti retkeilytarvikekauppaan, kävisikö se? Loistoidea! Ostan hammokin ja painelen metsiin roikkumaan h-hetken ajaksi, niin ei tarvi pelätä virpojia oven taakse.

Hui että tuli pitkä teksti. Toivottavasti lukijani ei saa liikaa kirjaimia henkitorveensa!

teidän Klaara von eglaH

Määritelmällistä analyysiä ja sananselitystä

Pieni paussi on ollut paikallaan ja onneksi siihen tarjoutui mahdollisuus. Ulkoilma on ihmispsyykelle keskeinen elementti. Lumikenkäilijälle nämä tämmöiset kuvan kelit on huippuaikoja. Hiihtäjät eivät enää ole sauvoilla huitomassa 🙂 ja voi lompsia rauhassa mössööntyviä latuja pitkin minne huvittaa.

@@@

Tässä on ollut päänsä sisällä aikaa tutkia asioitaan, myös sosiaalisia suhteitaan. Semmoisiin pohdintoihin lomaset ovat paikallaan.

Ihmissuhteissa on paljon voimaannuttavaa, mutta osa ihmissuhteista on rehellisyyden nimissä myös rasitteina. Taannoin kuuntelin läheistä työtoveriani hänen ihmissuhdeasioissaan. Naimaton ihminen, jolla on laaja ystäväpiiri, naimattomia naisia hekin. Siinä sivussa murheitaan kuunnellessa kävi omakin tuttavapiiri mielessä. Kirjaan joitakin huomioita.

Vaikeus iloita toisen puolesta. Yllättävän ongelmallista on positiivisuuden jakaminen. Se huokuu myös naamakirjasta. Joku laittaa lomaltaan vaikkapa Bergenistä (keksitty paikka) kuinka on kaunista. Laittaa kuviakin reissustaan, niin toinen toteaa: ”Tuttu kirkko, käyty on.” Tai joku kertoo (kuvitteellinen esimerkki) onnistuneista leipomuksistaan, johon toinen reagoi toteamalla: ”Tiesithän, että pellavansiemeniä ei saa käyttää kuin tietty määrä vuorokaudessa?” tai ”Laitapa ensi kerralla taikinaan vähän itsekasvatettua hepsankeikkaa”. Mikä estää vain ihailemasta Bergenini kuvia ja toivottamasta hyvää lomanjatkoa? Mikä estää vain ihailemasta leipomuksia ja pyytämästä reseptiä?

tYleinen huomaavaisuus. Ollessani taannoin, kuten lukijani ehkä muistaa, pitkällä sairauslomalla hevosonnettomuuteni vuoksi, kudoin paljon kaikenlaista. Kun koko suku oli sukitettu ja lapaistettu, kysyin eräältä noihin aikoihin hyvin kiireiseltä tuttavalta kelpaisivatko hänelle villasukat. Puuskahti, että hänellä on villasukkia ihan riittämiin.

Loukkaannuin tuosta hieman ja ajattelin, että tilanteeni tietäen hän olisi voinut ehkä toimia toisin. Kuinka sitten? Vaikkapa niin, että kun kiireittensä hellitettyä (sai ison projektin valmiiksi) ryhtyi neulomaan ja toi tuliaisiksi aivan kammottavan kudelman, jolla ei minulle ole tyylinkään vuoksi kerrassaan mitään käyttöä, niin (koska olen fiksu, hyväkäytöksinen ja huomaavainen, heh) kiittelin häntä siitä, että oli ajatellut minua ja nähnyt vaivaa. Tuotteen otin kiitoksin vastaan, vaikka tiesin sen menevän suoraan SPR:n kirpputorille. Hänelle tuli antamisesta kuitenkin hyvä mieli. Se riittää syyksi ottaa vastaan se mitä annetaan.

Samaan asiaan liittyy vuosien takainen toimintamalli anopin tuputtaessa meille ties mitä vanhaa kamaa. Sanoin Talonmiehelle, että kaikki ota kiitoksin vastaan, sillä teemme hänelle palveluksen viemällä ne kaatopaikalle, kun itse ei siihen kykene. ”Olen säästänyt tämän odottamaan, että lapset lähtevät opiskelemaan” tapasi rakas anoppivainaa aina romppeistaan sanoa ja sai hyvän mielen, kun sai roinansa annettua ”opiskelijalle”.

Tuli päivänä muutamana romposteltua pääsiäisen kunniaksi myös suomaisemissa.

@@@

Muuttolinnut ovat suurelta osin saapuneet, vaan vielä ei näy pääskystä. Olin eilen hervottoman naurukohtauksen ja toisaalta myös hieman ahdistavan tilanteen kourissa lintujen kanssa nimittäin. Kuljeskelin metsässä ja kuulin erään pikkulinnun laulavan. Ryhdyin siinä muistelemaan, oliko kyseessä se-tämä-vai-tuo sirpukka. Päädyn sirpukkaan X (haluaa pysyä anonyyminä). Piti kuitenkin vielä JuuTuupista tarkistaa laulu, että natsaa tähän tirpuseen. Laitoin kännykästä tulemaan linnunlaulua. Se kantautui myös sirpukka X:n korviin. Hän tuli paikalle kuin magneetin vetämänä ja ryhtyi tekemään syöksähteleviä lentoja pääni yläpuolella. Näpelöin skänää kuin tuskassa, että sain häirikön vaikenemaan. Imuroin tähän alle sirpukka X:stä videon, jos wordpress on suosiollinen. Jään mielenkiinnolla odottamaan, tunnistaako lukijani lajin. Lajintunnistus ei edellytä lintukirjaa, sillä… 😉

Laulelemisiin,

Klara

keltasirkku

Pääsiäisenä selvitään hengissä

Lupasin edellisessä postauksessa avata hengissäselviytymiskonstin, jota läheiseni käyttää kestääkseen aikuisen lapsensa (merkitään vaikka kirjaimella P) vaikean tilanneen, jolle ei voi mitään. (Obs. GDPR huomiotu: on henkilön lupa avata asiaa blogissa, josko lohduttaisi ketään. )

Läheiseni perheenjäsen P siis sairastui psyykkisesti, mutta kieltäytyy kaikista auttamistoimista elellen syrjäytyneenä omissa oloissaan. Nyt on häätöuhka päällä, vuokrat rästiytyneet, laskuja maksamatta ja monenlaista muutakin ongelmaa kasautunut. P ei ilmeisimmin aiheuta häiriötä lähiympäristössään, eikä hänellä ole yhteyksiä rikollisuuteen. Ainoastaan tuo psyykkinen sairastuminen, oli sairaalahoidossakin, josta tiettävästi ei ollut apua. Ei koe itseään sairaaksi.

Läheiseni kertoo surevansa asiaa kovasti ja miettivänsä mikä aikanaan meni väärin, mitä olisi itse voinut tehdä toisin. Ei ole keksinyt, syyllisyys silti painaa. Hän muistelee Pn lapsuutta, nuoruutta, kotoa poismuuttoa. Läpikäy yhteisiä kivoja reissuja, hetkiä, pyhiä, rippijuhlaa, lakkiaisia. Muistelee Pn harrastuksia, ystäviä jotka kaikki ovat kaikonneet. Ja suree, kun seuraa marketin hyllyjä täyttävien iloisten ja reippaiden tyttöjen touhuja, tutkailee kassaneidin nopeita kädenliikkeitä ja apteekissa jonottaessaan seuraa sivusta nuoren apteekin työntekijän työntekoa. Miettii:

”Tuossa voisi olla lapseni P kiiruhtanmassa kaupan takahuoneeseen laatikon kanssa, lakaisemassa katukäytävää rautatieaseman pihalla, seisomassa R-kioskin tiskin takana vastaanottamassa iltalehden ostajalta maksua, lajittelemassa kirjastoon palautettuja kirjoja. Hän voisi nousta bussiin reppu selässä, istua ikkunan takana lukusalissa lukemassa tenttiin, pyöräillä viemässä lastenistuimessa istuvaa lastaan puistoon tai ulkoiluttaa kotisairaanhoidon asiakasta.”

Mutta P nukkuu iltapäivään, nousee unisena yön valvottuaan, valvoo yön ja heräilee taas siihen aikaan kun kirjaston työntekijä tulee töistä kotiin ja R-kioskin myyjän työvuoro päättyy.

Niinpä keksi henkisen pakotien. Hän luo kuvitteellisen todellisuuden, fake reality. Puhelee itselleen: ”Jaha, onkohan P jo päässyt töistä?” Tai ”Katsopas, siinä P lajittelee palautettuja kirjoja – hyvä kun pääsi kirjastoon töihin ja viihtyy! Vuokratkin on maksettu.” Tällä tavoin selviää eteenpäin itsensä ja surunsa kanssa.

Muistan nähneeni kerran teatterikappaleen, jossa vanhus ratkaisi liian kipeän todellisuuden tällä tavoin. Koskaan ei nimittäin ole liian myöhäistä kehittää itselleen fake reality, jos elämän realiteetit käyvät liian raskaiksi. Hyvä ajatus! Toki on tietysti pidettävä kuvitelma ja todellisuus erillään niin, eivät oikeasti lähde sekoittumaan. Lähimmäiseni kohdalla tilanne on hyvin hallinnassa.

Tehtiin Talonmiehen kanssa kuhaa. Talonmies halusi vähän oikaista reseptissä ja vänkäsi, että Lidlin pottumuusi käy tuohon ihan hyvin. Mutta asiahan on kuten aina: minä kyllä tiedän miten asiat on 😉 Sivistyneenä ihmisenä en vain jaksa ruveta roskaväen kanssa vänkäämään. Mutta aina voi hiukan hymyillä arrogantisti vinoon, kun Talonmies tuumii Walewska-padan äärellä: ”Oho, tästä taisi tulla lusikkaruokaa.” Vain suuri ja jalostunut persoonani estää minua virkkomasta tuohon mitään.

@@@

Tässä kohtaa tulee mieleen, että pitäisi ehkä soittaa Wanhalle Äidille ja kysyä, onko siellä kaikki kammarit lämpimänä, vai luistaako kytkin taas kuten aika ajoin yhä useammin jopa niin, ettei tiedä, kuka luurin toisessa päässä on. Hitonmoinen huoli tuosta muorista on meillä, jotka näemme tilanteensa toisin kuin hän itse. Omasta mielestään nimittäin selviytyy mitä parhaimmin. Ainoastaan lapset ja vävyt pilaavat ilmaa häiriköiden selvää asiaa. Kuka sota-ajan lapsi nyt kotiinsa apuväkeä tarvitsee, kun sodastakin selvittiin! Nykyään ollaan liian tarkkoja siitä, että kaiken pitää mennä takitilleen.

Hyvää pääsiäisen jatkoa lukijalle toivoo

Klara von eglaH

Eskeippiruumia ja hengissäselviytymistä

Saapa nähdä, minkä kokoinen lamppu se lukijalla välähtää tauluun, kun tämä kuva julkistuu. Tuota kokoa on vaikea hahmottaa tästä pienestä läppäristä.

Kuva on otettu erään kaupungin eräästä escape-roomista, jonne tytär välttämättä halusi meikäläisen viedä virkistymään. Mukana hääräämässä oli lapsenlaps´ jota koko homma alkuun vähän hirvitti, sitten askarrutti (”Onko se täällä? Heiiiii, nyt mä tiedän, tämän alla se ratkaisu on!”), jonka jälkeen alkoi pelottaa (”Mikä tuo ääni on!?!) ja sitten kyllästyttää (”Lähdetään jo täältä pois, ei me tätä…”). Tytär, aikuinen siis, riehtoi ympäriinsä kuin emäntä heinäntekoaikaan ja meikäläisen aika meni enimmäkseen edestä pois hypellessä.

No, melkein saatiin mysteerit ratkottua. Edettiin sentään jopa päätehuoneeseen ja keksittiin suurimmalle osalle tavaroista käyttötarkoituskin. Mutta niin vain oli taas aika-akseli armoton, että kilahti hammasrattaan viimeiseen loveen juuri sargofagia aukoessa ja firman edeskäypä tuli sanomaan, että lysti loppui nyt tähän. (Aarre oli sargofagissa.)

Jos rehellinen olen, niin enpä tästä kovin suuresti pettynyt. Eikä pettynyt lapsenlapsikaan. Tyttärestä en mene sanomaan.

@@@

Politiikka on politiikkaa, sehän me tiedetään. Melkomoinen oli jännitysnäytelmä eilisiltana ja monenlaisia mielipiteitä ilma sakeanaan sekä telkkarissa että kotikatsomossa. Kansa saa sitä mitä kansa tilaa. Luulen, että aika moni on vakavasti kyllästynyt kansanedustuslaitokseen kaikkien kiemuroiden jälkeen. Tosin muistan kyllä oikeinkin hyvin lapsena kuunnelleeni korvat soikosenaan mummolan köökinpöydän äärellä isän ja vanhempiensa käymiä poliittisia intoksia ja tuumauksia. ”Virkamieshallitus se pitäisi olla!” sanoi isäni. Lause jäi mieleen ehkä siksi, että sen aiheuttamasta kiivaasta keskustelusta huolimatta asia ei minulle rusettipäälle avautunut millään muotoa. Hiukan enemmän ymmärsin poissaolevana tuomittuun kummisetääni kohdistetut epämääriset vihjailut: ”Taitaa olla demokraatti”. Kummisetäni oli mitä mainioin, joskin perin utelias mies ja ehdottomasti lapsuusajan sankarini. Hänellä oli sentään ajokoirakin!

@@@

Ajokoirasta tuli mieleen koiranvirka, jonka hoitaja loistaa edelleen poissaolollaan tässä torpassa. Mutta eipä hätiä mitiä: hän syntyi viime viikolla! Odotellaan viranhoitajan tassuttelevan kynnyksen yli alkukesästä. Hänet täytyy käydä hakemassa hiemaan etäämpää. Hyvästi kukkaruukut, sohvannurkat ja matonreunat! Näkemiin kesäkengät ja sormikkaat! Meillä on niin monta koiraa ollut, ettei enää eletä illuusiossa mitä pentukoiraan tulee. 🙂 Mutta eipä haittaa, sillä talo kaipaa koiraa kun sellainen on lähestulkoon aina ollut nurkissa pyörimässä. Lenkkikavereista säännöllisin!

@@@

Jaa, se on Notre Damekin tulessa. No sattuuhan sitä. (Huono vitsi.) Ihmettelen, että remonttimiehet on vaan sahailleet ja touhuilleet ja ehkä joku Citanes on roikaistu lastukasaan. Että mitäpä tuo haittaa, jos nyt yksi Notre Dame kärvähtää. En ymmärrä kuinka tämän tason rakennus voi remontin seurauksena tuhoutua. Kai nyt jonkun luulisi tulleen komennetuksi tälläisen rakennuksen vointia seuraamaan 24/7?

@@@

Lopuksi laitan tähän itselle nk. note-to-self- tyyppisen muistilapun, että muistan kirjoittaa ulos selviytymiskonstin, josta kuulin päivänä muutamana. Kertojan lapsi sairastui psyykkisesti ja tilanne on kroonistumassa. Selvitäkseen itse järjissään, on puhuja löytänyt hengissäselviytymiskonstin, joka liikutti minua. Muistelen jossain teatterikappaleessa joskus kauan sitten tälläisestä hengissäselviytymiskonstista tarinoidunkin. – Palaan asiaan.-

Hyviä vointeja lukijalle ja pääsiäisen odotusta! Meikäläinen odottaa pääsiäisen päivystyshukia virpoen ja varpoen itsensä sijaiskärsijäksi. En enää jaksaisi näistä päivystyshukeista kantaa korttani, kun vuoskymmenet on siinä remmissä ollut. Nykyään nuoret tahtovat väsyä päivystämisestä (vino hymy), joten meidän virkeämpien (vielä vinompi hymy) täytyy auttaa heitä jaksamaan (kaikkein vinoin hymy).

Terveisin Klara von den agleH

Vuorilta putoamisia ja muuta luonnossa voimaantumista

Luonto se on ihmiselle hyväksi, kaikissa muodoissaan. Koti-Suomessa ei tarvi lähteä merta edemmäs kalaan, kun on metsän kohdussa, suojassa pahalta maailmalta. Murhamies ei metsässä samoile, eikä heilu sekakäyttäjä-piripää puukon kanssa kuusikoissa. Eipä tule vastaan taistelija pommivyö ympärillään, eikä räjähteiden virittäjä. Kun antaa tuulen tuivertaa hivuksistossa, kuuntelee puiden huminaa ja vetää keuhkoihin raitista ilmaa, niin voimaantuu ja mieli tulee levolliseksi.

Näistä näkökulmista katsoen minun onkin vaikea ymmärtää ihmisiä, jotka somettavat hiihdettyjä kilometrimääriä, nähtyjä joutsenlukumääriä, bongattuja lintulajeja, poljettuja kilometrejä ja vaellusreitillä huiputettuja tuntureita. Siis suorittavat luontoa. Onpa niitäkin, jotka keikaroivat sillä, kuinka kaukana erämaassa ovat hasardilla kulkeneet, johon joku heti heittää vedeksi kiukaalle selviytymisensä pienillä varustuksilla. Sanalla sanoen: aina löytyy voittaja, joka kiipesi korkeammalle.

Kiipeilystä puheenollen, tutkailin taannoin kahden, helmikuussa Himalajalle kuolleen vuoristokiipeilijän kohtaloa. Että on ihminen vieraantunut ruhonsa vaurioherkkyydestä! Kumistako luulevat olevansa, tietoko puuttuu vai kuolemalla leikkiminen huvittaa? Aika järkyttäviä retkiä erinäiset kiipeilijät ovat videoineet ja kuvia tallentaneet. Videolla kiskotaan happea pullosta kuin kalat kuivalla maalla. Onpa allekirjoittaneellakin lähipiirissä extreme-lajeja harrastava toveri. Laittelee sitten julkisille sivuilleen kuvia vammoista, ruhjeista ja vakavista hiertymistä, joita on kisaillessa saanut – kuin sankariuden merkkinä.

Edellä mainituista vuorisokiipeilijöistä toinen (Tom Ballard, 30v) menetti äitinsä ollessaan 6-vuotias. Äiti kuoli K2-vuorelle sen vuoren viereen, jonne Tom nyt menehtyi. Sivumennen sanottuna Tom ja italialainen kiipeilijätoveri roikkuivat alueella, jonne kiipeilleistä joka viides on jäänyt sille tielleen.

Tomin äiti Alison Hargreaves oli myös kova kiipeilemään, kunnes kuoli siis. Hemmetinkö hulluus se äitiinkin iski ja perästä poikaan, jos kohta näillä asioilla lienee yhteys. Äitinä hengissä pysymisestä palautuu väkisin mieleen ystävän toteamus vuosien takaa. Tuli puolivahingossa korkeilla kymmenillä raskaaksi ja lausui kuolemattomat sanat:

”Nyt on sitten pysyttävä ainakin 20 vuotta hengissä.”

Mount Everestillä on viimeisen henkäyksensä vetäissyt kolmisensataa ihmistä. Eikö tosiaankaan ole ollut parempaa tekemistä kuin mennä sinne kuoleman kanssa pelleilemään? Kulkureitin varrella on paikka nimeltä Green Boots. Nimi tulee kohdassa pötköttävän intialaisen vainajan vihreistä Kopflakin monoista. Kaverista löytyy kuvia vaikkapa Wikipediasta. Kuvissa loikoilee hengetönnä vihreissä kengissä, sinisissä housuissa ja punaoranssissa toppatakissa. Happipullot on nätisti lennähtäneet vierustalle.

https://en.wikipedia.org/wiki/List_of_people_who_died_climbing_Mount_Everest

Eräs vuosien takainen yö erään sairaalan parkkipaikalla

@@@

Sivuhuomautus reaalielämästä: Orava! Tulepa pois sieltä mökin kattorakenteista niin kuin olisi jo! Siellä se ripistelee. On käynyt yhtä oviaukkoaan jopa vähän suurentamassa, rouskis rouskis.

@@@

Näin pääsiäistä odotellessa täytyy käsitellä myös kadonneiden ja Kinder-munansa hukanneiden vuoristokiipeilijäin perspektiivejä, joten pyydän lukijalta mitä suurinta ymmärrystä aihepiiristä, jonka laajuudesta tulette suunnattomasti hämmästymään. (Veikka Gustafsson, älä herraparatkoon mene enää mihinkään killumaan!)

Ei hjemmetti, nyt äkkiä lumikengille ja metsään. Hieno keli. Toivottavasti samat olosuhteet myös lukijallani. (Etelässä ehkä jo pelataan kolopalloa?)

Teidän Klara Saken von den eglaH

#klarasaken #vuoristokiipeily #yltiöpäisyys #kuolema #kuolemallaleikkiminen

Äänetön yhtiömies ja muita outoja hiihtäjiä

Jonkun tuntemattoman metsäsukseilijan jäljet

Tulin tuvalleni hieman vetämään henkeä ennen seuraavaa voimainponnistusta. Kun noilla selkosilla hyvillä hankikeleillä hiihtelee hiljakseen ja kuuntelee ympärilleen, kuuluu pään sisältä samanlainen ääni kuin tyhjenevästi ilmapallosta. Sinne nousee stressi ja aivosumu vapaaseen ilmanalaan, josta tuuli vie sen Venäjän puolelle. Kallo tuntuu kevyeltä kuin styrox-pallo ja mieli muuttuu huolettomaksi: kyllä mä tästäkin keväästä selviän! (Kesälomaa ei juurikaan ole, kun itse on pelimerkkinsä asetellut niin, että viuhka heilahtaa.)

Pysähdyin kuuntelemaan pyyn vihellystä ja tinttien innokasta säksätystä. Kevät on linnulla puuhakasta aikaa kaikin puolin. Siinä päivän pehmennellessä hangenpintaa ristesi latuni yllättäen joitakin päiviä vanhojen jälkien kanssa. Joku oli hiihtänyt jonnekin. Seurailin jälkeä paloaukean reunaan, jossa ne mystisesti katosivat. Epäilen, että nimenomaan tässä on ollut kyseessä se kuuluisa Hiljainen Hiihtäjä, jonka silhuetti liikkuu, kun täyskuu kumottaa ja luo varjoja hangelle. Silloin liikkuu tuo tumma hahmo, jonka kasvoja ei kukaan ole nähnyt, eikä kuullut suksiensa ääntä. Paloaukean reunalla seisoo utelias kuolevainen, havaitsee hahmon, ihailee sitten täytenä hohtavaa hopeista kuuta laskien katseensa takaisin öiselle hangelle. Silmä hakee oudon hiihtäjän hahmoa. Se on kadonnut. – Niin se menee täällä selkosilla. Lukija sanokoon lukeneensa tämän ihan varmana tietona tästä mediasta.

@@@

Siinä missä toiset paahtaa ladulla, kulkee meikäläinen omia teitään. Kuten sanottua on, en laske kilometrejä enkä tavoiteaikoja, en rekisteröi sykkeitä enkä vilkuile taskunaurista. Se on eri laji, eikä sovi meikäläiselle. Kuten kerrottua on, näen asian niin, että nykyihminen juoksee jo arkipäivänään loppumatonta amokkiaan kellon ja must-do- asioiden labyrintissä hakien päättömänä kanana ulospääsyreittiä. Jatkaisinko samaa vapaa-ajalla kellon kanssa? En.

Mikä ihana auringonkilo, mikä ihana rauha!

@@@

Jotta saamme vastapainoksi myös hieman realiteettiterapiaa, siirtykäämme päivän kuumimpaan hittiin eli ennakkoäänestykseen, joka alkoi tänään, kuten niin valistunut lukijani tietääkin. Liekö käynyt lippunsa raapustamassa?

Tultiin Talonmiehen kanssa taannoin lopputulokseen, että entinen puoluejärjestelmä on romahtanut. Eikä se johdu äänestäjistä, vaan kaikesta siitä kakofonisesta kuorosta, jossa jokainen peipponen laulaa omaa lauluaan naapurin äänen päälle. Kaikenlainen individualismin, härskiyden, kiilaamisen, ulkokultaisuuden ja roskanjauhannan kulttuuri on noussut korkeimmalle jakkaralle bodiumilla, mutta yksi asia vieläkin korkeammalle. Se on raha, bisnes, yritysmaailma, kovat talousarvot, mammonan valta. Puolueet ovat ryvettäneet itsensä, imeneet sisäänsä kaikenmaailman utilitaristeja ja Vaatteettomia Keisareita, joihin ei ole luottaminen. Kangaskaupan toimitusjohtaja lennähti poliittisena raakileena suoraan tähtien pöytään säätämään taksijärjestelmää uuteen asentoon. Kempeleläisen teollisuusmiljonäärin mahtipontiset, varmat, kaikenmaailman dosentteja vähättelevät sanat sote-sopan valmistamisesta ovat (lähes) kaikilla vielä mielessä. Kuinka hän kuvitteli olevansa kyvyiltään niin ylivertainen, että kykenisi keittelemään sotesopan ilman sorvin ääressä hioutuneen asiantuntijakunnan ääntä? Paremmaksi ei pistä Ruiskukkapoikakaan, vaan hymyilee ylimielistä hymyään televisiohaastatteluissa, jossa Kaljupääkaveri kiristää silmissäni sinimustalta näyttävää kravattiaan. Siinä missä pojat pelaa peliään, nousee vastavoimain joukoista sairauslomalainen vakuuttelemaan rautaista terveyttään. (Koko stoori näyttäytyy lääkärikunnan silmissä hieman omituiselta kaikkine sairauskoreografioineen. Mutta tämä toki vain joutavaa, mihinkään perustumatonta ammattilaisten ja kaikenmaailman dosenttien höpöhuttua ja arvailua. Mitään emme oikeasti tiedä varmaksi, vannon ja vakuutan. Lehdistön varassa ollaan ja mennään.)

Karavaanin kulkee, rakkikoirat räksyttää. Kuka Tavan Kansalainen löytää tästä galleriasta vakuuttavia arvoasetelmia itselleen? (Aion äänestää. Enkä yhtään tiedä ketä, en myöskään mistä puolueesta.)

Nyt on poliittisetkin asiat saatu järjestykseen ja sauna lämmin.

Herran huomaan, lukijani. Sanoo Klara von egleH

#politiikka #lepo #luonto

Aprillia – ja kellonviisarit kohti aurinkoa

Joskus otettu kuva, jossa kuumaa kuravettä ja silliä kahvikehrän välissä.

Mulla oli kerran esimies, joka oli kova poika leipomaan. Tai oikeastaan: hän oli koko perheen ja saa sanoa, että koko suvun Master Pro ja kova poika mitä vaan. Mies, joka osasi – ja myös teki – kaiken ennen kuin perheenjäsenet ehti kissaa sanoa. Hän siis muun muassa leipoi. Lisäksi hallitsi kaikki maailman urheilulajit. Ja kertovatpa vanhat partoliinikirjoitukset, että mies osasi kutoakin, jos kohta emme koskaan saaneet sitä varmaksi tietää.

Kun porukalla lähdettiin koulutuspäiville, hän oli valmistanut monta hyvää juttua ja stooria matkalla luettavaksi ja kerrottavaksi. Jutut hän säilytti pienessä vihkosessa, josta niitä oli helppo lukaista siinä vaiheessa, kun kellään ei ollut enää minkäänlaista kepeää läppää heitettäväksi. Me naurettiin niille jutuille -minäkin nuori ja hävitön vielä – ihan vedet silmissä, ei siksi, että jutut olisivat olleet erityisen hohdokkaita vaan siksi, että tilanne oli niin korni ja ukko täynnä itseriittoista virtaa luullessaan, että juttunsa meitä niin riemastuttivat. Paistatteli olettamansa suosion valossa kuin se pieni pullapoika, joka jossakin sadussa muuttuu eläväksi ja juoksee metsään. (Piparkakkupoika se on, mutta taiteen nimissä joutuu jossain määrin oikomaan.)

Vaan niin ei kukaan ole toistaan kiiltävämpi, eikä kenkään saa osakseen sitä leiviskää, jonka sisälle ei kivensirua olisi leivottu. (Leiviskä-asiassa on myös himpun verran oikaistava, kun sana sen verran jouhevasti istahtaa juuri tuohon lauseen kohtaan.) Ja vaikka pullat olivat kuohkeita ja urheilusuoritukset vertaansa vailla, ei se himmentänyt tosiseikkaa, joka meillä nuoremmilla ammattilaisilla vallan hyvin oli hallussamme ja tiedossamme: hänellä oli jalkavaimo. Siis nk. hoito, vai miksikä niitä sittemmin on ryhdytty kutsumaan näitä kakkosnelosia, jotka kiilautuvat pitkän parisuhteen väliin kuin hämärämiehen sorkkarauta oven saranapuolelle. Nainenpa nainen, ja sillä hyvä.

Kysymys: minkä takia mä nyt tämän kerroin? Vastaus: tuli tuosta pullasta mieleen. 😀 (Minkäs teet, jos olet ihminen, joka elää narratiivien maailmassa. Pyytää kohteliaimmin ymmärtämystänne.)

@@@

Hitonmoista tämmöinen kellonviisareiden keikutus. Kuka nyt keskellä päivää maate menee. Vaikka pitäisi, sillä huomenna se on edessä. Nimittäin Juudaksen leiliin tarttuminen (onko semmoinen leili, joka vie sielua toisiin ilmanaloihin?). Kiusaus muuttuu teoksi, alitajuinen suunnitelma rasahtaa piirun eteenpäin kuin keväinen järvenjää pilkkijän alla. Ja molskis vaan, niin Klara ui privaattifirman vesissä, jonne niin pitkään on jo koitettu naarata.

Edustan alaa, jossa on tekijäpula joka puolella maata. Sote-sopan roiskuessa on kisa vain kiivastunut, vaikka alkukeitto paloikin pohjaan. No kahtotaan kahtotaan, sanoi lääkäri. Arvoni tiedän ja tiedän pelin hengenkin: privaattifirma on privaattifirma, julkinen on julkinen. Toinen on (kai?) pörssifirma (vaiko vasta havittelemassa) ja toinen eli se julkinen puoli natisee ja nitisee niukoilla verorahoilla miten kuten eteenpäin. Ja kitisee ja marisee: budjetti tiukalla, säästökuuri, ettekö ymmärrä, määräaikaisvirkoja suljetaan ja sen semmoista. Nyt on kaikessa tuoksinassa ilmapiirikin pilaantunut. Että eläpä nyt sitten sen kanssa.

En mä ole mitään päätöksiä tehnyt, enkä mä mikään idealisti ole. Menenpähän vain paikalle niin kuin lomaosakkeen markkinointitapahtumaan Espanjan Aurinkorannalla, kun Los Christianosta rakennettiin ja lomaosakekauppiaat tarttuivat olkavarteen joka kadunkulmassa.

No nyt on vastassa kollega… joka itse on hypännyt pois julkisesta virasta ja ryhtynyt pomohommiin. Verokalenterista taidan tsekata oliko hypyssä pituutta. Kyllä se paremmin ymmärtää meikäläisen kuvion kuin joku sotesopankeittäjä, joka ei tiedä ketä me ollaan ja mitä me oikeastaan edes tehdään potilaiden kanssa.

Kiitos lukijalle ja muistutuksena, että 9 minuutin kuluttua alkaa radiossa nopeutetulla aikataululla eri puolueiden välinen eukonkantokisa. Sipilä kantaa Rinnettä, Halla-aho Terhoa, Väyrynen Dostojevskiä, Lii Anderson vanhaa Leninin patsasta ja Sari Essayah ottaa aikaa. Radioon voi ja kannattaa soittaa heti puolenyön jälkeen ja sanoa ensin kuuluvasti oma nimensä ja asuinpaikkansa. (Puhelinnumero löytyy netistä hakusanalla #koprilliantti #kotsivintti tai jos noilla ei löydy, niin voi kokeilla #aillirpa). Lykkyä pyttyyn ja soittamaan!

Teidän Klara*agleH

#aprillia #kuravettä #sotesoppaa #yksityinenpalveluntarjoaja

Asiasta toiseen – kirjoituspäivän muuttaminen virkistyspäiväksi

Tästä päivästä piti tulla kirjoituspäivä…

…ja niin siitä tulikin. Työperäisen tekstin pusertaminen vaihtuikin virkistäväksi blogitekstin teoksi. (Puskin juuri eilen 11 tuntia töitä ja edellisenä päivänä 14 tuntia pitäen sisällään muun ohella myös päivystystyötä ja lisäksi tutkimus- ja luentokuvioita, joissa riittää viikonlopuksikin viilaamista.)

Ehdotan lukijalleni ja itsellenikin, että otapa vähän breikkiä. Sen mihin et nyt pysty keskittymään, voit aina siirtää iltaan eli huomiseen ja innokkaimmat siirtelijät jopa seuraavaan viikkoon.

@@@

Tosiasia on sekin, että vaikka tänään olisi kirjoituspäivä, on ulkona hieno keli, joka houkuttelee metsiin. Sen lisäksi taloon on muutaman tunnin kuluessa tulossa remonttiporukkaa, joten joka tapauksessa on häivyttävä. Keskittyminen ei meikäläiseltä onnistu jonkun häärätessä horisontissa.

@@@

Blogin teknisistä puolista sananen
Mukava harjoitella uutta blogipohjaa. Olen varma, että tälläinen näpertely, tapahtuipa tietokonemaailmassa tai vaikka sudokuvihkonen kourassa, estää dementoitumista. Kun yritän jauhattaa asioita ysikymppisen, jääräpäisen ja itsenäisyydestään tiukasti kiinni pitävän muorin kanssa (siis synnyttäjäni) kiroilen joka kerta itsekseni ja kiristelen hampaita. Ja päätän: rassaan aivostoani niin kauan kuin suinkin kykenen, etten ajautuisi tuohon helvetilliseen circulus vitiosukseen eli noidankehään asioitteni kanssa. Ja annan suosiolla asioideni hoidon paremmin ymmärtäville sitten, kun he sitä mieltä ovat.

…ja tässäpä sitä tulikin blogiasiaa kerrassaan 🙂 En päässyt edes alkua pitemmälle. No yhtä kaikki, tämä tiedoksi: blogiin saa kommentoida ja toivon hartaasti repliikkejä. Blogialustassa on viisaasti sellainen ominaisuus (hyvä!), että kommenttien näkyväksi saattaminen edellyttää hyväksymistäni. Viisas ratkaisu wordpress. comilta: suojaa sekä lukijaa että kirjoittajaa. Ilkeydet voi suodattaa pois 🙂 (eipä ole ollut onneksi) samoin kuin vaikkapa ne kommenttikirjoittelijat, jotka omalla nimellään esim. psyykkisen sairauden vuoksi esiintyvät nettimaailmassa ymmärtämättömyyttään. Tarkoittaa siis sairauden vuoksi vääristyneen arvostelukyvyn myötä. Tunnen parikin tälläista henkilöä. On ollut hiuksia nostattavaa havaita heidän ideoitaan, mm. juutuupiin tehtyjä videoita ja paljastuksia omasta elämästä, kun sairauden kipeimmät vaiheet ovat estäneet oman pään sisäisiä jarrumekanismeja. Lähetän voimia näille ihmisille ja heidän läheisilleen. – Tämä blogiasiasta.-

@@@

Ja nyt se on loppu!

Nimittäin oravien pelleily. Kun nythän on niin, että talonmies on huitomassa grafiittivarsillaan jossain päin mantereita ja meikäläinen joutuu vastaamaan linnunpöntöstä itse. Sietämätön positio, kun tässä on nyt koko ajan ollut tilanne päällä viuhuhäntäin kanssa. Nimittäin…

Joku kuukausi taapäin joko tuuli tai oravien pelleily vei lintulaudan siemenvarastosta katon. Siemenmökki on tarkoituksella asetettu pitkän varren päähän ja varren ympärille pujotettu lintumiesperäisen vinkin myötä muoviputki oravan estoksi. Onkin ollut veikeä seurata heiluhäntien toistuvia yrityksiä hypätä putkeen ja koittaa reisiä ylös siemenmökille. Luiskis vaan ja ollaanpa liu´uttu takaisin maan kamaralle. Sellaista elämä on, oravaiseni! 🙂

Mutta eipä ole jäänyt kurreilla sormi suuhun. Arvasinkin, mikä on seuraava katapulttiosoite: läheinen kuusi. Useampi video on saatu siitä, kun kurre viuhuu häntäänsä kuusen oksalla, heijaa itselleen vauhtia ja roikaisee kohti lintulautaa. Ohivetoja on tullut roppakaupalla ja niille hekoteltu. Etenkin uusi lintulaudan siemenmökkiin ämpärin muovikannesta tehty kattoviritys oli merkittävä liukurata…kunnes päivänä muutamana talonmies kiljaiseen katsomaan: oravanpiru roikkuu pää alaspäin lintulaudan vinoon vinksahtaneella muovikannella ja katoaa siemenvarastolle! On otsaa, on häntää!

Tällä viikolla vinoon vinksahtanutta katto-ongelmaa on ollut, saa sanoa, että toistuvasti. Joka hlvetin päivä katto vinossa! Yhtenä päivänä ämpärinkansikaton jälleen oikaistuani kävin raivokkaasti sahaamassa kuusta vähän pienemmäksi lyhentääkseni kiitorataa. Ei apua: tänä aamuna tilapäiskatto roikkui jälleen kerran lippuna tuulessa lepattamassa kiinnitysnarujen varassa. Ja missä orava! Makeasti oravainen heiluu kuusen oksalla mittomassa pirullisella katsella hyppymatkaa suoraan pyttyyn. Ja nyt tämä saa riittää, sanoin minä ja marssin kuistille keskustelemaan. Pörröhäntä tuijotti häpeilemättä suoraan otsikkoon, eikä ollut tietääkseenkään. Turha yrittää ja sitä saa mitä tilaa! Kävin repimässä koko hiivatin siemenviljavaraston kepin nokasta, kaadoin appeet pientareelle ja se siitä oravapyydyksestä.

Talonmies saa hommata uuden pytyn, kun palaa. Pitää jotenkin henkisesti valmistaa häntä siihen, että pirtti on pilkottu.

@@@

Nyt on aika pakata eväät reppuhun, kiinnittää reppuun lumikengät metsärämpimistä varten ja painua maastohon. Illasta se tietää sitten palkkatyön peitonjatkamista toisesta päästä, mutta metsässä voi ajatella ja pohtia niitäkin asioita. Ellei parempaa pohtimista keksi 😉

Kiitos lukijalle läsnäolosta,

Klara Saken eli agleH

#circulusvitiosus #KlaraSaken #orava #henkinentyö #aivolepo #jaksaajaksaa